Jouko Tyyri pistäytyi siellä
luonamme ja sen tuloksena kirjoitti lehteensä meidän hankkineen auton ja
tarjonneen hänelle lohivoileipiä, vaikka asuimme puutteellisessa ja lahossa
mökissä. Se oli viimeinen tuulahdus kotipuolen suhtautumisesta ja lakkasimme
lopuiksi Helsingin vuosiksi tilaamasta hänen lehteään. Niin täystyöllisesti
kuin hän minua ja työtäni silloin - ja myös myöhemmin - mitätöikin, siitä ei
mitään, mutta Viittaus lohileipiin oli letkaus Airin suuntaan ja se ylittää
tahdikkuusrajan varsinkin kun kyseessä on kulttuurihenkilö, joka Kuopioon
muutettuaan ja alkaessaan luoda
itselleen kirjallista mainetta ensitöikseen vertasi kirjoituksissaan itseään
Jeesukseen, Snellmaniin ja Minna Canthiin. Osukoot vieraiden ja ulkopuolisten
sorkkimiset puheet minuun ja vain
minuun. Sitä paitsi Airin menettely oli osoitus savolaisesta
vieraanvaraisuudesta, ei niin kiireistä vierasta ettei kahvia tarjota ja etsitä
parhainta pöytään. Tässä tapauksessa viipale suolalohta voileivän päälle, ja
muistan miten harvoin meillä tuollaisia herkkuja on ollut. Tyyrillähän on
mestarillinen taito panna toiset maksamaan, minä joudun maksamaan kaiken itse.
Niin pienen herkutteluhetkenkin, jolla täydellistimme täyteläisen syksyn
tunnelmaa. Muuten, ja tulkoon nyt tuokin kaiken tämän ulkopuolella sanotuksi,
että ns. kulttuurihenkilöiden joukosta on tavoitettavissa kaikkein ilkeimmät,
vastenmielisimmät ja syvemmin nähtynä myös typerimmät tyypit. Mutta myös
suurenmoisimmat, joita muistaessa tulee sanomattoman hyvä olo ja elämä saa
kasvavaa merkitystä ja tarkoitusta.
(Eino Säisä: Aika saaressa, Tammi 1980, alkuperäiskäsikirjoitus SKS)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti