Sisäinen tappaja | Lance Armstrong, USA

Huippu-urheilija,
sosiopaatti ja pataloginen
valehtelija Lance
Armstrong. Kuva
kirjasta Valheiden ketju.

Juliet Macur

Valheiden ketju – Lance Armstrongin tarina

Suom. Sami Heino

Tammi 2014, 368 s.

Urheilutoimittaja Juliet Macurin Valheiden ketju jatkaa siitä, mihin Tyler Hamiltonin ja Daniel Coylen paljastuskirja Voittoja ja valheita (Otava 2013) päättyi.

Pyöräilijä Lance Armstrongin tallikaveri Hamilton oli ensimmäisiä, joka uskalsi tehdä kirjan pyöräilymafian dopingiin liittyvästä omertasta. Hamilton oli jo avautunut 60 minutes -ohjelmassa, mutta vasta kirjassa syytökset tuottivat rahaa ja niiden piti olla sen verran päteviä, että Armstrongin lakimiesarmeija ei päässyt ryöstämään pottia.

Hamiltonin kirjaa lukiessani kuvittelin pääseväni lähemmäs niitä syitä, miksi huippu-urheilija douppaa. Ja vaikka jäisi kiinni dopingista, kuten Hamilton, hän käytti omaisuutensa todistaakseen, että ei käyttänyt dopingia.

Lopulta näyttää siltä, että niin juopon kuin huippu-urheilijan pelastaa todennäköisimmin uskonto. Näiden kahden kirjan perusteella huiputuksen tunnustaneet ja sitä katuneet kuuluivat kirkkoon, mutta Armstrong ei. Isättömällä pojalla Lancella ei ollut syytä katua, koska pelin henki oli doping, ja hän oli paras niin pelurina kuin urheilijana.

Ainoastaan siinä vaiheessa, kun laskua piti maksaa, Lance halusi seisoa samalla viivalla kuin huonompansa. Kyllä häntäkin piti rangaista vain saman mittaisella kilpailukiellolla kuin muita kilpailijoita.

Jos Voitoista ja valheista sain ymmärrystä douppaajan logiikasta, niin Valheiden ketjusta opin, miksi douppaaja ei kaadu, vaikka useampi kilpakumppani todistaisi häntä vastaan. Entinen douppari on epäluotettava todistaja, tai asianajajat todistavat hänen motiivinsa vain haluksi rahastaa toisen kustannuksella, mitä hyvät kilpatoverit tietysti myös tekivät - ja nyppivät Armstrongista vielä useamman kirjan verran dollareita.

Mutta keisari ei kaadu, ennen kuin fanin silmät avautuvat. Penkkiurheilija on se idiootti, joka maksaa huippu-urheilijoiden pelit:

”Tygart (syyttäjä) tiesi, että USADA:lla (U.S. Anti-Doping Agency) ei ollut vastassaan ainoastaan Armstrong. Sillä oli vastassa myös hänen miljoonat faninsa. Jotta organisaatio saisi Armstrongin käpälälautaan, sen oli saatava yleisö – uskomaan, että Armstrong oli kaikki nuo vuodet ollut todellisuudessa joku muu kuin tuotteistettu imagonsa.” (s. 304)

Fanien takia lakimiesten oli laadittava kuivista papereistaan jännittävä rikosromaani, että tyhminkin dekkarilukija tajuaisi:

”He halusivat tehdä asiakirjasta yksinkertaisen mutta dramaattisen, jotta ihmiset lukisivat sen kokonaan ja ymmärtäisivät viimeinkin, kuka Lance Armstrong todellisuudessa oli: pataloginen valehtelija, joka oli dopinginkäytöllään asettanut esimerkin paitsi omalle joukkueelleen myös koko lajille. Hän oli pyöräilyn hirmuvaltias, joka murskasi epäröimättä kaikki tielleen asettuvat. Hän oli korruptoituneen organisaation pääjehu ja valheille perustuvan lajin kiistämätön mestari.” (s. 304)

Lopulta mestarin vietti on sama niin Mika Myllylällä kuin Armstrongilla. Myllylä päättää elämäkertansa Riisuttu mestari lauseeseen: "Olen väistämättä oman viettini vanki." Armstrong sanoo Macurin kirjassa:

”'En pysty nousemaan aamulla sängystä, ellei minulla ole syytä elää', hän totesi. 'Minun kohdallani se merkitsee harjoittelua ja kilpailupakkoa. En treenaa siksi, että nauttisin siitä – treenaan koska minun on pakko. Minun on harjoiteltava muutenkin kuin pysyäkseni kunnossa – minun on tiedettävä, että pääsen kilpailemaan.'” (s. 319)

Ja mikä erottaa nämä mestarit muista mestareista. Kuka on se talousguru, yrityskonsultti tai talouskolumnisti, jonka suuhun sopisivat nämä Armstrogin bisnesidean sanat:

”Maailman menestyneimmät ihmiset, todelliset tappajahait, eivät saaneet mitään ilmaiseksi. He eivät syntyneet etuoikeutettuun asemaan, ja heidän oli taisteltava ihan vitusti ja noustava tyhjästä suuruuteen.” (s. 326)

Armstrongin ”sisäisen tappajan” liiketoimintasuunnitelma oikeuttaa hänet myös vihamaan kaikkia niitä, jotka eivät ole hänen puolellaan, ja siksi Macur on käyttänyt tarkkoja viitteitä lainausväitteidensä tukena. Esimeriksi Hamiltonia Armstrong kutsuu ”kiittämättömäksi ja itsekkääksi mulkuksi”, joka ”kätki holtittomuutensa uusienglantilaisella hienostokasvatuksellaan”.

”'Jos se on sosiopatiaa, niin vittujako siitä. Sitten olen sosiopaatti', Armstrong totesi minulle. 'Haluan todellakin voittaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta samoin teki Michael Jordan, samoin Muhammad Ali, samoin Wayne Gretzky'.” (s. 327)

Lisää syksyn urheilukirjoja ja -kirjoista löytyy täältä.

Tammi lähetti kirjan tutustattavaksi J. A. Hollon palkintoa varten. Palkinto jaetaan vuosittain tietokirjan suomentajalle.

Potkut Helsingin Sanomille | A Newspaperpoem (38)

"Hesarin etusivuaukeama tiiviistää slehden ongelmat: kaiken perään haahuillaan, mistään en saa kiinni. #kirja #hs"  

Eilisen kirjailija Markku Karpion nuortenkirjan kritiikin innoittamana ostin Helsingin Sanomat rautatieasemalta junamatkani ratoksi.

Etusivu kertoo lehdestä eniten. Janne Virkkusen muistelmissa edustustilaa yritettiin raivata mainoksista, ei ilmeisesti sen jälkeen - saati nykyisessa sanomalehtien kuolinkamppailussa. Nyt etusivua yrittää paikata ensimmäinen aukeama, josta jo twiittasin: Hesarin etusivuaukeama tiiviistää slehden ongelmat: kaiken perään haahuillaan, mistään en saa kiinni. #kirja #hs

Lasipalatsin helisevimmän yläkerroksen epätoivon suuruus paljastuu heti toisen pääkirjoituksen alusta: "Keskiviikkona oli kokoomuksen vuoro yllättää hallituskumppanit, nykyiset ja entiset. Helsingin Sanomat uutisoi, että tuore ympäristöministeri..."

Siis Päivälehtikö uutisoi ensimmäisenä. Ja vaikka niin olisikin, miksi tämä hännän nosto. Vahvistaako se mitään muuta kuin ennakkoluuloani punavuorelaiseen sisäpiirin käpertymisestä?

Joskus kuviteltiin, ainakin Virkkusen muistelman mukaan, että pohjoismaiden suurin päivälehti olisi myös kansainvälinen sillä tavalla, että päätoimittajan ei tarvitse hävetä kätellessään kollegoitaan juuri ennen illallisviinien ääreen istahtamista.

Löytyyhän lehdestä kulttuuriuutinenkin. Teema-lehti nimittäin tietää "Vuoden kiinnostavimmat kirjailijat ja kehutuimmat teokset". Kun Teema on pitänyt laittaa kiinni hyvissä ajoin, ihmettelen kuka ja miten on ehtinyt lukea nekin syyskirjat, jotka eivät ole vielä tulleet painosta.

Kulttuuritoimituksen uutinen on utopia, joka perustuu Lasipalatsin sisäpiirin mainosvetoiseen vitsailuun. (Sanomatalossa siitä olisi saanut nauttia eilen etukäteen, kun kultuuritoimittajat jatkoivat Putous-tähden hypettämistä samaan aikaan, kun kuuntelin Leevi Lehdon kertomusta venäläisestä runoudesta Kirjasto kympissä korttelin toisella puolella.)

"Kohukausi jää pettymykseksi", totean lopuksi Laura Frimanin kolumnia "Potkut Jenni Vartiaiselle" lainaten. Sullon näin arvosteluni yhtä tiukkaan pakettiin kuin mihin Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Karpion kirjasta oli editoitu torstaina painetussa lehdessä, johon törmäsin Kirjasto kympissä ennen Lehdon puheenvuoroa.

Kun Laura ei nyt miellyttänyt minua, annan hänelle potkut. Perusteluksi riittää se, että en nyt päässyt pillittämään hänen kolumninsa ääressä; enemmän pitäisi nyt naisen avautua, että loirahtaisin ihan vesamatiksi.

Tai kirjoittaa yhtä huonoja runoja kuin joku torstairunoilija, joka on perjantaikappale; pistää nimittäin itkemään, lukipa runoa tai ei. Ihan niin kuin Teeman toimittajat toimin tässä, eikä koira perään hauku muutoin kuin siinä tapauksessa, että joku on kiinnostunut päivälehden kuolinkorinasta,

tjt VR,
Kouvola

PS On lehdessä toinenkin kulttuuriuutinen. Kiitos Matti Mäkelän tiedän, että Hannu Niklander on julkaissut luettavia matkaesseitä. Onnenpotkut.

PS2 Eilinen Fbook-keskustelu Karpion kirjan arvostelusta löytyy täältä.

Kuolinilmoitus | Päivälehti