Ruotsissa kaikki on toisin | Savon Sanomat

Kerstin Ekman

Huijareiden paraati

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi 2014, 474 s.

Ruotsissa, jos totta puhutaan, pitää olla 27 teosta julkaissut naiskirjailija. Lisäksi Kerstin Lillemor Ekman (s. 1933) on ainoa kaksinkertainen August-palkinnon voittaja ja hän jakoi Nobelia, kunnes erosi akatemiasta, joka ei uskaltanut sanoa totuutta Salman Rushdien fatwasta.

Ruotsissa Ekman kysyy nyt, onko kaikki, minkä kirjailija antaa eteenpäin, pelkkää kaupankäyntiä pirullisen vastaanottajan kanssa: "Me myymme omamme, ja mitä saamme vaihdossa? ... Ihailua, kitkerää kateudesta, joka kohta leimaa maullaan niin auliisti tarjoamamme herkun."

Ruotsissa sielukassilmäinen romaanihenkilö Lillemor tietää tasan tarkkaan, miten hänen kuuluu vastata, kun asiakkaan on pakko avautua fraasilla: Minun on pakko saada sanoa. Kirjailija toistaa vastauksensa aina tietyllä nöyryydellä: "Sillä hänen odotetaan olevan miellyttävä, vaatimaton, iloinen, syvämielinen ja ihastuksissaan." 

Ruotsissa Lillemorin romaanin mukaan: "Dekkareista on tullut eläimellisen raakoja, romaanit ja journalistinen proosa kulkevat kohti paljastusgenreä. Sillä eräässä suhteessa maailma ei muutu: juorufaktori pitää proosan elossa myös nyt, samoin kuin Fredrika Bremerin aikaan. Kirjailijat pitävät suurta ääntä kirjamessuilla, ne heistä jotka pystyvät siihen ilman että saavat migreenin."

Ruotsissa nuoret nerot kulkevat lyhyissä mustissa päällystakeissa ja työskentelevät vain kirjallisin ilmaisukeinoin, "toisin sanoen ainoastaan kielellä ja muodoin, jotka kieli pystyy kantamaan. Siksi jäljestä tuleekin tappavan tylsää. Yksikään ihminen, joka lukee heidän täydellistä proosaansa, ei näe edessään mitään"  ‒ paitsi "kaljupäinen ironisen sukupolven edustaja". 

Ruotsissa ilmaus "lyödä itsensä läpi" tuo mieleen sirkuskoiran hyppimässä pyöreän pahvilevyn läpi.*

Ja tämän päivän esikoiskirjailijoilta se onnistuu, koska heillä ei ole "syytä ujostella ja vapista oman aikansa suuruuksien edessä".

Ruotsissa demarius on ainoa poliittinen idea, joka useimmilla kirjailijoilla on. Ja yhdestä demarihalkeamasta näemme Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman: "Koko kirottu Afrikka oli yhtä suurta laheaa pimeyttä, jossa naitiin sametinpehmeitä neekereitä ja ammuttiin ne vailla seuraamuksia." 

Ruotsissa vasemmisto oli aikoinaan kipakasti pureva, mutta pöhöttyi mahtailijaksi: "Se oli vallannut kulttuurisivut ja dominoi TV2:sta, ja sihteeri tiesi kyllä mitä oli odotettavissa sen jälkeen kun Nobelin palkinto oli myönnetty jo kahdelle ruotsalaiskirjailijalle, joita vasemmisto piti merkityksettöminä luokkapettureina."

Ruotsissa sihteeri tarkoittaa Nobelin julistajaa, jonka kravatista kirjoitetaan vuolassanaisesti. Nobel-juhlissa istuvilla taas on erityisaisti kuninkaan vainuamiseen. Kuningas on kuitenkin uhrieläin, jonka lihalla mässäillään sitten, kun sekä kuningaspari että juhlijat ovat ajaneet kotiin katsomaan tv:n ajankohtaisohjelmaa.

Ruotsissa kirjailijat varastavat kaiken, mikä ei ole pulteilla seinässä kiinni, mutta Ekman ei varasta itseltään niin kuin Karl Ove Knausgård. Ei vaan hän on jakanut itsensä kahdeksi valehtelijaksi: toinen puoli on kaunis Lillemor, jota ruma Babban puoli katselee halveksien vierestä. Toinen puoli kirjailijasta tarvitsee julkista huijauspeliä, toinen tuntemattomuutta niin kuin kastemato multaa. Ja kompostista ei nouse ikivihreää teosta, jos romaani jää roikkumaan kuolevaiseen tekijään.  

Ruotsissa, kuten myös suomeksi, romaanin mittainen jännite syntyy, kun Babban haluaa julkaista Lillemorin elämäkerran, jossa kerrotaan totuus. 

(Savon Sanomat 30.5.2014, 19)

* Vrt. "Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin." (Doris Lessing: Varjossa vaeltaja, Otava 2010, suom. Eva Siikarla, 136)

New Yorkin Lentävä suomalainen | The Flying Finn

"Hannes Kolehmainen, The Flying Finn, juoksi Suomen maailmankartalle. Vuodet 1912–21 hän asui New Yorkissa ja valloitti amerikkalaisen urheiluyleisön sydämet. Samaan aikaan hän työskenteli muurarina rakennustyömailla, osana amerikansuomalaista työläisyhteisöä.

Tammikuussa 1921 Hymyilevälle Hannekselle myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus. Vain muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Suomeen. Miksi perhe nousi laivaan, vaikka vaimo vastusti muuttoa ja taakse jäi vasta valmistunut talo Staten Islandilla? Mitä suomalaisen huippu-urheilun ensimmäisen kansallissankarin elämässä tapahtui tuon kevään aikana?

Jouni Tossavaisen romaani etsii vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla se kokoaa yhteen aineistoa treeneistä, joilla maailma valloitettiin.

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Kuopiossa asuva kirjailija ja runoilija. New Yorkin Lentävä suomalainen on hänen 21. kaunokirjallinen teoksensa. Tossavainen on kirjoittanut myös urheiluaiheiset kirjat Juoksijan testamentti (1985) ja Kylmä maraton (2002)."

Revolverinlaukaisuja 30 vuoden takaa | Kari Salosaari

Sinikka Törmälä ja Jouni Tossavainen Paul Claudelin näytelmässä Vaihtajat Tampereen yliopiston draamalinjan tutkimusteatterissa 1984-1985. Kuva: Marita Porrassalmi.

"Jouni Tossavainen rakensi lujan dynaamisen Pollockin, erityisesti staccato-puheellaan, joka osui kuin hyvin tähdätyt revolverinlaukaisut. Vihdoin Päivi Kaikkonen oli omaa tasoaan upeana Lechynä, joka milloin suurena diivana tai noita-akkana hallitsi näyttämöä." (514)

Ihmeellistä ja osin kummallista on saada palautetta 30 vuotta vanhasta työstä - ja aivan sattumalta nämäkin sanat tulivat vastaan Kampin antikvariaatin uutuuksien hyllyltä. Ei professorini Kari Salosaari näin arvioinut näyttelemistäni silloin kun opiskelin Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen draamalinjalla 1982-1987. 

Thomas Pollock Nageoire.

En ainakaan muista laukaisuista puhutun, vaikka rikoselokuvien kovasta kaverista James Cagneysta haettiinkin mallia Paul Claudelin näytelmän Vaihtajien Pollockin rooliin syksyllä 1984. Salosaaren tutkimusteatterin isommissa rooleissa nähtiin Kaikkosen lisäksi Tuomo Salmela ja Sinikka Törmälä. Vain Salmelan löysin Facebookista.

Mutta niin monet muutkin tuohon opiskeluaikaan liittyvät kohtaukset olen näköjään unohtanut, ja siinäkin mielessä on hyvä, että Salosaari on tunnetulla perusteellisuudellaan dokumentoinut, tutkinut ja tehnyt tiliä muistoistaan elämäkerrassa Sisyfoksen osa. Piirtoja elämästäni ja ajattelustani (Imatran kansainäväisen semiotiikka-instituutin julkaisuja, nro 5, Helsinki 2013). 

Päivi Kaikkonen, Tossavainen
ja Sinikka Törmälä teatterimontun
harjoituksissa syksyllä 1984.

Sekin selviää millaisessa käärmeenpesässä tuli opiskeltua; opiskelijan näkökulmasta Tampereen yliopiston sisäiset kädenväännöt eivät tulleet näin silmille. Niin dramaturgian kuin näyttelemisen opiskelijat ja opettajat sivuuttivat toisensa sujuvasti, ja esimerkiksi Salosaaren ja Mikko Viherjuuren riidat eivät nousseet puheenaiheeksi. Viherjuuren nimeä Salosaari ei edes mainitse muistelmissaan.