Pariisin puhetta | How the forest answered in Paris

"Väitän vain sivullisen ymmärtävän, mitä metsä puhuu. Suomalais-ugrilaisiin kansoihin teokseni Sivullisia (Like 2011) väite liittyy, mikäli emme ole vain voittajavaltoja, vaan meillä reuna-alueen sivullisina on vielä jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää jatkuvasti sivuun työnnettävien alkuperäiskansojen mieltä, metsän kieltä. Savolaisen tai marilaisen sivullisuus Helsingissä tai Moskovassa on kaksinkertainen sillä tavalla, että hän on pihalla sekä kaupunkitalosta että kotimökistään. Cityugrin sivullisuus muistuttaa siis kenen tahansa muukalaisuutta ja arabipakolaisen vieraantumista Euroopasta. Sivullisena cityugrilla on mahdollisuus ymmärtää toista pakolaista, mutta pihalla seisova ugri voi olla myös viestinviejä tai sanansaattaja Hermes citytalon vallan ja hallitsemattoman metsän kielen välissä. Tässä mielessä hän on metsän paluun mahdollisuuden mahdollistaja, metsän syntytiedon haltija. Tätä ugriherkkyyttä metsäkokemukselle tarvitaan, koska maapallo on rajallinen elonpiiri ja tällä hetkellä syömme luontoa enemmän kuin kestämme. Siksi tarvitaan jonkinlaista ympäristövallankumousta. Mutta tässä kiinalaisen kapitalismin kumouksessa ei ole kyse paluusta aitoon, eikä nostalgiasta menneen maailman puhtautta kohtaan."

(Tiivistelmä: ONLY THE OUTSIDER KNOWS HOW THE FOREST SPEAKS. Jouni Tossavainen: “Vain sivullinen kuulee, kuinka metsä puhuu”, Pariisi 25.3.2011)

Maisema ja mielenmaisema | Landscape and mindscape

Kuka osaa katsoa sillä silmällä | Photos of the Year

Vuoden 2010 palkituissa lehtikuvissa hämmästyttää se, että hyviä kuvia on löydetty enimmäkseen muualta kuin pääkallonpaikan painopinnoista. Kuka ne on osannut nähdä? Kenellä on vielä tänä päivänä näin hyvät silmät?

Vastausta ei löydy esimerkiksi Savon Sanomien jutusta, jossa esitellään tänään lähes sivun verran viime vuoden kuvia.

Vastaus on nimittäin kilpailun tuomaristo, johon kuuluivat kuvatoimittaja Kate Edwards Englannista, kuvajournalismin linjan johtaja Søren Pagter Tanskasta ja freelancevalokuvaaja Eva Persson Helsingistä.

Kun silmät avautuvat, kaatuuko keisari. Nähdäänkö sitten vähän enemmän vai vähemmän? Osataanko nyt vihdoin katsoa sillä silmällä.

Kuumottava juttu | World Design Capital Helsinki 2012

Pulu, Itä- meren tytär. Haloo, Helsinki! Eduskunta, Forum. Tuomiokirkko, Stockmann. Rautatieaseman kivimiehet, Aleksis Kivi. Kiasma, Iso Eläinmuseo. Spora, Eltsu ja Espa. Bulevardi, Ruttopuisto, Keskuspuiston jäätelökioski. Rödberga, Punavuori, Rööperi. Kerjäläiset, Hakaniemen tori. Kauppatori, Senaatintorin lokit, Solis. Rikotut kaupunkipyörät, Töhryt, Kylmä tuuli. Mansku, Jumittavat dösat. Makkaratalon pummit, Tagit, Ateneum, Jumittavat junat.

"Dosentti vai desantti" nähdään vaalien jälkeen

Maanantaina piti tulla dokumentti "Dosentti vai desantti" TV2:lta, mutta dosentti Johan Bäckmanin venäläiset jutut jäivät yllättäen näkemättä.

Tiedusteltuani ohjelman muutosta TV2:n netistä sain perusteellisen vastauksen tuottaja Hannele Valkeeniemeltä ja luvan julkaista alunperin yksityisen viestin, jolla voi olla yleisempääkin meritystä sen kannalta, joka on kiinnostonut Yleisradion vaalikaranteenin linjasta:

"Ylellä ei ole olemassa varsinaista vaalikaranteenia. Mutta ennen vaaleja
pitää noudattaa erityistä harkintaa ehdokkaiden esiintymisissä.

Teemmehän me koko ajan vaaliohjelmia eli kyllä ehdokkaat esiintyvät jatkuvasti vaaleja käsittelevissä ohjelmissa. Niissä tehtävämme on katsoa, että ne noudattavat tasapuolisuutta. Samalla on määritelty, että ehdokkaiden esiintyminen muissa kuin vaaliohjelmissa on erityisen perusteltua. Tämän vuoksi esimerkiksi ehdokkaat eivät esiinny ennen vaaleja muissa viihdeohjelmissa kuin Uutisvuodossa. Luonnollisesti ehdokasta haastatellaan silloin, jos hänen kommenttiaan tarvitaan jonkin tietyn uutistapahtuman takia. Esimerkiksi kansanedustajia ja ministereitä haastatellaan heidän virkatoimiensa takia. Koko tämä käytäntö pohjautuu Yleä sitovaan Ohjelmatoiminnan säännöstöön (OTS), jossa todetaan, mm. että vaalien alla
kukaan ehdokas ei saa saada erityistä etua.

Kyseinen Silminnäkijä ei ollut osa vaaliohjelmistoa, eikä se liittynyt
mihinkään ajankohtaiseen uutistapahtumaan. Johan Bäckman on kyseisen
ohjelma keskushenkilö. Siinä tarkastellaan hänen toimintaansa, sen
motiiveja ja vaikutuksia. Tämä olisi juuri sitä erityistä etua, jota emme
kenellekään ehdokkaalle saa antaa. Tilanne olisi ollut täysin sama, vaikka
kyseessä olisi ollut minkä puolueen ehdokas. Jos olisimme aiemmin tienneet,
että Bäckman harkitsee ehdokkuutta, ohjelma olisi jo alun perin sijoitettu
vaalien jälkeen. Olimme itsekin pahoillamme, että hän ilmoitti asiasta
vasta paria päivää ennen ohjelmaa. Mutta OTS ei jättänyt meille mitään
muuta vaihtoehtoa.

terveisin
Hannele Valkeeniemi
tuottaja"

Aaltopahvitodistus | Corrugated Cardboard Certificate

Aaltopahvi.

Aaltopahvi - yksinkertainen, jäykistetty ja kaksinkertainen (panssariaaltopahvi, esim. Tako) on erinomaista pakkaus- ja rakennusainetta.
Aaltopahvityöt, etupäässä taiteellisia ja kasvatuksellisia tarkoituksia palvelevat, soveltuvat mitä monimutkaisimpiin t. vähemmän tilapäisluontoisiin tehtäviin.

(Taitokirja, Otava1952)

Soinin puheet johtavat puhdistuksiin | Postmodern

Äärioikeistolaisen Timo Soinin ja hänen puolueensa taidekäsityksen pohjalta on jo löydetty kaikuja 1930-luvun Saksan puhdistuksista.

Perimmiltään Soinin isänmaallisen retoriikan taustalla on sama ideologia, joka vaatii puhdasta suomen kieltä ja yhtä puhdasta mieltä. Näin Soini on vallannut sen puolueen paikan, jota Kari Suomalainen kuvasi piirroksissaan lihavana, liperikaulaisena kypäräpäänä.

Filosofi Tere Vadén kirjoittaa Martin Heideggerin ja Volter Kilven puhtaan kielen vaatimuksista niin, että teoriaa on helppo soveltaa Soinin puheisiin, jotka toivottavasti eivät koskaan muutu käytännöksi.

"Heidegger (Martin) ja Kilpi (Volter) päätyvät etsimään ajattelun paikallisuuden ja voimakkuuden, uudelleenajattelun mahdollisuutta kielen riittävän puhtaasta juurruttamisesta. Heideggerin kohdalla tavoitteena on autenttinen peruskokemus esimerkiksi tekniikasta; miten peruskokemus voidaan saksassa uudelleenkokea. Tällöin kielen epäpuhtaudet – sen sekoittuneisuus, kerroksellisuus, heterogeenisyys, mistä kaikesta suomi tarjoaa loistavan esimerkin – ovat ongelma. Epäpuhtauksista täytyy päästä eroon, koska ne estävät kielikokemuksen voimakkuuden ja aitouden, sen alkuperäisyyden. Das Manin kieli peittää autenttisen kokemuksen julkealla hajullaan.

Sekä Kilven että Heideggerin pitää pyrkiä puhdistamaan kieltään aineksista, jotka ovat ikään kuin epäperäisiä; koska suuri osa kieltä on tiellä, he ryhtyvät luomaan uutta kieltä. Heidegger ei käytä uusia sanoja vain, jotta ymmärtäisimme hänet oikein. Hän haluaa käyttää sanojaan, jotta hän kokisi ongelmat oikein tai että me kokisimme ongelmat oikein ajatellessamme noilla sanoilla. Heideggerilaisessa paikallisuudessa kieli täytyy puhdistaa, siitä täytyy tehdä autenttista kieltä, jotta autenttiset kokemukset tavoitetaan.

Autenttisuuden tavoittelu tekee paikallisuuden uudelleen mahdottomaksi. Kuvitellaan, että on olemassa sekoittumaton, ehdottoman vakuuttava kokemus, josta ajattelu nousee. Tämä on sekä Kilven että Heideggerin perusajatus: on olemassa kyseenalaistamattoman autenttisia peruskokemuksia, jotka voidaan uudelleentuottaa riittävän puhtaalla kielellä. Jos vain saamme kaiken metafyysisen kuonan pois kokemuksellisen päältä, niin voimme ajatella uudelleen tavalla, joka on kohdallinen, yhdenmukainen suhteessa peruskokemuksiin.

Autenttisuus, samoin kuin universalismi, edellyttää kokemusten hierarkiaa. Tarkemmin sanottuna Heideggerin ja Kilven näkemys tekee paikallisuudesta sulkeutunutta, vain ”meidän”, autenttisten kustavilaisten tai aitojen saksalaisten asian. Tähän liittyy etuoikeutetun kansakunnan tai jonkin kielen erityisaseman ajatus. Heideggerin ja Kilven tavoin sulkeutunut paikallinen ajattelu on kovin tietoinen pilkuistaan ja tupsukorvistaan, kohtalostaan. Tätä vastoin avoin paikallisuus pesii epäpuhtaudessa, sekoittuneisuudessa, kielen ja mielen sisäisessä yhteismitattomuudessa."

(Tere Vadén: "Mitä on paikallinen ajattelu", niin & näin 1/2004)