KUUSIKIRJA
Like 2008.
Kuopiolainen kirjailija on koonnut yhteen puuaiheiset runonsa kymmenestä kokoelmastaan; tärkein hänelle on aina ollut suomalaisen maahan kiinnittävä kuusi. Runojen ohella keskeisen sijan saavat tekijän mustavalkoiset valokuvat. Kaikki eivät esitä kuusta tai muitakaan puita, vaan ovat maisemia ja matkakuvia mm. Petroskoista ja Komista.
Niissä on nostalgiaa ja katoavaisuuden tuntua, kuten ammuttua ja nyljettyä jänistä kuvaavassa otoksessa. Riipaisevin on ”kanantappokuva”, jossa Tossavaisen sukulainen katkoo vesurilla kanoilta kaulaa. Rintamamiestila on myyty, vanhukset muuttavat kirkonkylälle vanhainkotiin. Näin maaseutu häviää, ja kaupungissa saa vain unelmoida kuusesta.
Teoksen loppuun runoilija on liittänyt perusteellisen esseen ”Kuusen juuria”, jossa hän pohdiskelee luonnon ja sivilisaation suhteita. Luonnonkansat ja maalaiset eivät filosofoi niitä, koska siihen ei ole käsitteitä. Luonto on, ja siihen ollaan välittömässä kontaktissa. Siitä puhutaan vasta kaupungistumisen jälkeen, kun ”Akatemia” antaa sanat. Metsä harventuu, uppoaa koneiden kitaan; Tossavainen sanoo itseäänkin paperityöläiseksi. Stora Enson miehet tekevät paperia, ja hän kirjoittaa sen pinnalle.
Esseessään tekijä myös kurottelee kohti ugrimytologiamme alkuja samalla kun unelmoi alkumetsästä, kuusen historiasta. Hän viittaa Lennart Meren Hopeanvalkea-teoksen kautta ainoaan oikeaan samposelitykseen: se on maailmanpatsas, alkupuu, jonka juuret ulottuvat Lönnrotin Kalevalankin mukaan ”yhdeksän sylen syvähän”. Ekofilosofialle antaa uutta potkua tuore löytö: Ruotsin Taalainmaalta on löydetty maailman vanhin yhä elävä puu, 8000 vuotta vanha kuusi. Jos se on kestänyt, metsällä on ehkä mahdollisuus palata.
KARI SALLAMAA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti