Ikikuusen kyyneliä | Kaleva 28.2.2009

Jouni Tossavainen
KUUSIKIRJA
Like 2008.

Kuopiolainen kirjailija on koonnut yhteen puuaiheiset runonsa kymmenestä kokoelmastaan; tärkein hänelle on aina ollut suomalaisen maahan kiinnittävä kuusi. Runojen ohella keskeisen sijan saavat tekijän mustavalkoiset valokuvat. Kaikki eivät esitä kuusta tai muitakaan puita, vaan ovat maisemia ja matkakuvia mm. Petroskoista ja Komista.

Niissä on nostalgiaa ja katoavaisuuden tuntua, kuten ammuttua ja nyljettyä jänistä kuvaavassa otoksessa. Riipaisevin on ”kanantappokuva”, jossa Tossavaisen sukulainen katkoo vesurilla kanoilta kaulaa. Rintamamiestila on myyty, vanhukset muuttavat kirkonkylälle vanhainkotiin. Näin maaseutu häviää, ja kaupungissa saa vain unelmoida kuusesta.

Teoksen loppuun runoilija on liittänyt perusteellisen esseen ”Kuusen juuria”, jossa hän pohdiskelee luonnon ja sivilisaation suhteita. Luonnonkansat ja maalaiset eivät filosofoi niitä, koska siihen ei ole käsitteitä. Luonto on, ja siihen ollaan välittömässä kontaktissa. Siitä puhutaan vasta kaupungistumisen jälkeen, kun ”Akatemia” antaa sanat. Metsä harventuu, uppoaa koneiden kitaan; Tossavainen sanoo itseäänkin paperityöläiseksi. Stora Enson miehet tekevät paperia, ja hän kirjoittaa sen pinnalle.

Esseessään tekijä myös kurottelee kohti ugrimytologiamme alkuja samalla kun unelmoi alkumetsästä, kuusen historiasta. Hän viittaa Lennart Meren Hopeanvalkea-teoksen kautta ainoaan oikeaan samposelitykseen: se on maailmanpatsas, alkupuu, jonka juuret ulottuvat Lönnrotin Kalevalankin mukaan ”yhdeksän sylen syvähän”. Ekofilosofialle antaa uutta potkua tuore löytö: Ruotsin Taalainmaalta on löydetty maailman vanhin yhä elävä puu, 8000 vuotta vanha kuusi. Jos se on kestänyt, metsällä on ehkä mahdollisuus palata.

KARI SALLAMAA

Tasokas saarna | About Poetics of Paavo Haavikko

Aarne Kinnunen
KAKSI METRIÄ SYVISTÄ KYSYMYKSISTÄ
WSOY 2009, 297 s.

Runoilijana Paavo Haavikko (1931 – 2008) on klassikko. Prosaistina Haavikkoa on luettu huonommin ja hänen näytelmällisten tekstiensä sovitus on ankaraa työtä.

Toisin kuin luullaan Haavikko palautti mitan Suomen runouteen, ja mitta hirtti säkeiden vapauden. Prosaistina Haavikko aloitti yhtä modernina otavalaisena kuin runoilijana, mutta agenttiromaani Barr-niminen mies (1976) on edelleen outo, keinotekoinen ja käsittämätön teos historian koruompeluksi kesytetyssä romaanitaiteessamme.

Professori Aarne Kinnunen tutki Haavikon dramatiikkaa teoksessa Syvä nauru (1977). Haavikon poetiikan ytimeen Kinnunen yrittää kolmen kertomuksen kautta: Barr-niminen mies, Erään opportunistin iltapäivä (1988) ja Yritys omaksikuvaksi (1987)...

(Savon Sanomat 23.3.2009)

Kirkasta ehtoollisviiniä | Lindgren: Norrlands Akvavit

Torgny Lindgren
AKVAVIITTI
Suom. Liisa Ryömä, Tammi 2009, 229 s.

Pitää olla vanha ja viisas, että osaa käyttää viinaa lääkkeenä. Torgny Lindgren (s. 1938) on yhtä kaukaa viisas kirjailija kuin lääkäri Anton Tshehov, joka näyttää miten vahvaa viinaa elämä on, mutta ei rupea opettamaan, miten tätä elämää pitää juoda.

Romaanin aluksi ostetaan pullo kirkasta. Lopulta viinaa nautitaan yksi sinappilasillinen, mutta matkalla akvaviitti on muuttunut ehtooollisviiniksi. Viimeisen ehtoollisen tehtävänä ei ole kuitenkaan sielun pelastaminen, vaan kivuton eroaminen tästä maallisesta...

(Savon Sanomat 16.3.2009)

Professori Rudbeck, Olof | Den politiske Eerik Rudbeck

Matti Klinge
PÄIVÄKIRJASARJA I - X
Otava 1999 - 2008, 255 + 304 + 239 + 319 + 282 + 202 + 253 + 237 + 322 + 367 s.

Professori ei ollut aivan varma, tarkoittaako sana “sivuaurinko” auringon maksaa vai sappea. Asian tarkistukseen hän ei halunnut nähdä sellaista vaivaa, jota tämä yksityiskohta ei ansaitse. “Sivukivi” oli joka tapauksessa malmiton kivi, jonka hän muisti tarkistamatta Lyseon legendaarisen biologian opettajan Malmivaaran tunneilta, mutta johtuisiko “sivuaurinko” eli auringon sivu ruotsin sanasta “sidan” so. “solens sidan”. Ei maksa vaivaa, no, Lönnrotin suuressa sanakirjassa “auringonsivua” ei kuitenkaan määritellä maksaksi eikä sapeksi, jotka yleisesti tuovat mieleen violetin ja keltaisen erottelun. Perimmältään sivuauringon värin valinnasta saattaisi johtaa koko länsimaisen sivistyksen kahtiajaon kulttuuriin ja luontoon, tupakkaan ja hyvään hunajaan, kuolemaan ja tärkeään elämään, synkkään violettiin ja aurinkoiseen sappeen. Taannoin pohtiessani Helsinkin Yliopiston kutsumassa juhlapuheessa sukupuolisuuteen liittyviä puhtauskäsityksiä Lévi-Straussin mukaan päädyin tähän erotteluun ja siinä mielessä “sivuauringon” sisäelimen valintaan liittyvä kysymys ei olisikaan sivuseikka. Omana johtopäätöksenä elämäni jatkuvuuden suhteen voisin pyytää vaimoani valmistamaan pahan tupakkamaksan sijasta mainiota hunajasappea iltapäivän lounaalle, jonka tuoreuden takaavia tarvikkeita hän on noutamassa niin eloisalta, joskin provinsialismista muistuttavalta kauppatorilta tuoksuineen kosteudelta suojaavat kalossini sääriensä suojana. Maksan ja sapen aiheuttamaan psykologiseen reaktioon, jossa olen siis puoleni valinnut, pohjautunee myös “svetisismien” pelko ja yleisemminkin ottaen muukalaisviha. “Aatepoliittisesti ahdasta nationalismia”, kuten tänä aamuna käsiini sattunut sanomalehti popularisoi, vaikka lähetin aiheesta asiallisen artikkelin muistuttaaksemme samalla mieliimme tasan 264 vuotta sitten kuolleen ja täysin unohtuneen neron Curt von Stedingkin syntymähetken. Ennen kuin tartun kaikkien aikojen merkittävimpään kääntäjään, pesen käteni saippuan kanssa rahvaan mielistelyyn alistuneen H.S:n päätoimittajan painomusteesta. Taitaa musta mustekin olla tarttuvampaa laatua ennen kuin näitä valoisampia Euroopan Unionin aikoja? Tähdet ainakin ovat lähempänä. Kirjaanko kysymyksen päiväkirjaani? Vai astunko sittenkin sivupolulle, jonka yksityiskohdat eivät ansaitse vaivaa! Asiaa tai ei, mutta käsisaippuani tuoksuun liittyvä kauneus ei ole sivuseikka puhtauden vaatimuksen rinnalla palauttaessaan mieleeni Proustin, lähes hänen koko tuotantonsa. Ranskan hengen pääjättiläisen seurassa päätänkin aloittaa muistoistani puuttuvan osan kertaamisen alkukielellä, jota näkee runneltavan päivittäin sen jälkeen kun kolumnini Le Mondessa päätettiin lopettaa, vaikka minä tiedän monen sivullisenkin lähettäneen aiheesta kirjeen päätoimittajalle, joka ei kuitenkaan suostunut sitä julkaisemaan huolimatta siitä, että tapasimme maamme suurlähetystön arvostamilla kutsuilla. Tilaisuudessa sain julkistaa esitelmäni Turcu-nimen varsinaisesta merkityksestä venäjäksi.

EERO SALMELAINEN