Wednesday, January 14, 2009

Kun ammattina on urheilu, palkkana on valehtelu

Tämä on perusteellisempi versio Savon Sanomissa 14.1.2009 julkaistusta kolumnista "Kun ammattina on urheilu, palkkana on valehtelu". Aiheesta keskustellaan myös täällä.

Hiihtoliiton entisen päävalmentajan Kari-Pekka Kyrön pitäisi panna suu suppuun. Tähän tulokseen päätyvät useimmat Kyrön tuoreinta haastattelua kommentoineet.

Alan ammattilaisten vastausmallit löytyvät yhdeltä urheilusivujen aukeamalta:

-- En ymmärrä lainkaan Kyrön motiiveja. Jotain mediapeliään mies pelaa, sanoo valmentaja Immo Kuutsa.

-- En jaksa miettiä näitä asioita millään tasolla, tuumaa taas hiihtäjä Mika Myllylä. (Savon Sanomat 7.1.2009)

Miten doupattiin, siihenhän Kyröstä Kuukausiliitteessä 1/2009 julkaistu juttu ei tuo juridisesti juurikaan uutta. Mutta Kyrön kertomuksen oppina on se, miten valmentaudun ammattivalehtelijaksi.

Itse kullakin valehtelu näyttää luistavan sitä paremmin, mitä enemmän sitä reenaa. Mutta millainen ihminen on se, joka myöntää valehdelleensa? Entä kuka on se, joka vetää valehtelustaan sellaiset johtopäätökset, että pesä on puhdistettava?

Ollaan Hamletin kysymyksen ”Ollako vai ei?” äärellä: ”Onko jalompaa / sietää ääneti kammottavan kohtalon / iskut ja nuolet vaiko tarttua / aseeseen tuskain merta vastaan, / rynnätä kuolemaansa?” (Suom. Veijo Meri)

Seitsemän vuotta Lahden käryn jälkeen Kyrö myönsi joko omista jaloista tai muista kohtalon syistä valehdelleensa ja nyt siinä näkijä missä tekijä haluaa vielä puhkaista mätäpaiseen. Kun tämä lasketaan hänelle vain synniksi, jotain mätää lienee Tanskan maalla.

Miksi kerrankin rehellistä työtä yrittävälle ammattivalehtijalle ei haluta jättää muuta vaihtoehtoa kuin ”rynnätä kuolemaansa”?

Totuuden löytääkseen Hamletin on heittäydyttävä hulluksi, ja yhtä hulluna pidetään nyt Kyröä, jos ”ei ymmärretä lainkaan” hänen motiivejaan. ”En olisi uskonut, että hän sortuu tällaiseen pelleilyyn”, kuten Kuutsa toteaa halutessaan tehdä näytelmän päähenkilöstä konnan eikä narria, koska narrin suusta kuningaskin kestäisi joskus totuuden.

Jos toinen etsii totuutta, ja toinen ei tahdo ymmärtää hänen motiivejaan, tai kääntää ne omaksi edukseen kuten William Shakespearen Hamletin valekuningas, lopputuloksena on ruumisläjä ja Norjan prinssin voitto.

Lahden käryn ruumisläjät savuavat vielä Virpi Kuitusen kantapäillä, ja Norjasta tuotu valmentajaprinssi on pessyt veripussien ruskeat synnit valkeiksi. ”Ei hiihto sairas ole, ei hiihtoliittokaan. Kyse on vain muutamien sairaitten yksilöitten puuhastelusta”, puhdistaa pesäänsä 1970—80-lukujen Suomen maastohiihtäjien pääkuningas Kuutsa.

"Asiat asiana"

Tervettä latua siis näkymättömiin, ja samalle suoralle mahtuu monta muuta systeemiä, sillä mihinpä organisaation eivät sopisi Kyrön valehteluvalmennuksen neuvot:

”Väärinhän on väärin, mutta jos olet elänyt siinä systeemissä mukana, olet jo omalta kohdalta käynyt sen pohdinnan, että mikä on oikein ja mistä se oikeutus tulee. Tosiasihan on, että ei sinun mielipidettä tulla kysymään, miten haluaisit tässä kilpailla. /- -/ Ei minulla ollut vaikea siihen keskittyä, eikä siinä mitään psykologisia temppuja tai lääkkeitä tarvittu, että siellä pystyi systemaattisesti valehtelemaan. Asia asiana.”

Otetaan asiat asioina. Muita vaihtoehtoja ei ole, ja pulinat pois! Kuulostaako tutulta?

Mutta miksi Kyrö ei vaadi samaa asiallisuutta urheilijalta kuin hiihtomme kuninkaallisilta toppatakkimiehiltä? Asiallisena ammattivalehtelijana Kyrö pitää urheilijoita organisaation hoviväkenä, jota ostetaan ja uhrataan. Itse hän uhraa totuudelleen Kaisa Variksen sijasta Virpi Kuitusen, jonka Hamletin yleisö näkisi mielellään syyttömänä hukuttautuvan Ofelian osassa.

Asiajohtaja Kyrölle urheilijat ovat ilmeisesti syyntakeettomia kuin lapset, tai ainakin he ovat yhtä oppivaisia kuin lapset ja heidän toimittajansa. Tästä poikamaisesta veren vietin vedostahan voi lukea lisää Mika Myllylän kirjoittamasta Riisutusta mestarista (2001), josta löytyvät ”Tervasuon mystisiksi kutsuiksi” leperrellyt testamentit ja edelleen purkamaton leikkikalu ”hormonikaasutin”.

Jos urheilijat olisivat aikuisia eivätkä lapsellista hoviväkeä, he olisivat tehneet lopun sääntelystä, joka estää heidän ammattinsa harjoittamista. Lähinnä virkistysliikuntaan sopivat dopingsäännöt tekevät urheilijana yrittämisen liki mahdottomaksi ja rehellisen työn aivan mahdottomaksi.

Jos ottaa ammatikseen nykyurheilun, on opittava valehtelemaan, muuten palkkana on tappio. Lopulta kilpailuyhteiskunnassa menestyäkseen jokaisen on osattava valehdella paremmin kuin pahin kilpailija tai ainakin yhtä hyvin kuin valtiovarainministeri devalvaation edellä.

Miksi Kirvesniemi vaikenee?

Niin kauan kuin dopingjutut ovat uutisia, kuka urheilija uskaltaa edes ”miettiä jollain tasolla”? Hiihtokansa kaipaa jatkuvasti aitoa, puhdasta verta tuoppinsa mausteeksi samalla tavalla kuin jääkiekkokatsomo. Jos esimerkiksi kaikki koulut käynyt Harri Kirvesniemi valmistuisi joksikin muuksi kuin alan ammattimieheksi ja kertoisi totuuden, hän menettäisi Karhun työpaikkansa samalla tavalla kuin Kyrö.

Miksi Kirvesniemen perheen pitäisi maksaa tämä hinta vanhentuneista synneistä ja sen takia, että kaikki me karhuilla hiihtelevät säilyttäisimme hyvän uskomme urheiluun, jota sen kansanterveyttä edistävien seikkojen takia tuetaan veroeuroilla?

Kuka on niin ”sairas yksilö”, että kaipaa näin kallista totuutta? Vai onko Tanskan maa niin sairas, että sen yleisö ei kestä totuutta mädännäisyydestään?

5 comments:

Tuija said...

Lisäksi on olemassa valehtelua ja valehtelua, sekä vielä jotain "valehtelua". Mietin esimerkiksi sitä, miten Harri Kirvesniemi ei joutunut samalla pyörityksellä julkisiin hampaisiin, koska heti käryn käytyä tunnusti ainakin jotain, pyysi anteeksi eikä selitellyt. Siinä syntyi vaikutelma rehellisyydestä, jonkinlaisesta ainakin, ja se oli helpompi hyväksyä kuin harmaat alueet ynnä muut.

Jouni Tossavainen said...

Terve Tuuli ja Helsinki,
kommenttiisi sopii varmaan jatkoksi se, mitä kirjailija ja valmentaja Atik Ismail kirjoitti kolumnista Facebookissa:

"REHELLISYYDEN nimissä, kolumnisi kirvoitti mieltä. Totta vai valetta? Totuudellisuus on se oikea tie, mutta aina löytyy luistelijoita, joiden ladut ovat rakennettu PERINTEISELLE pohjalle. Etsin omaan käyttäymiseeni syytä, eittämättä lopputulos on aina SUDDEN DEATH! Olen täysin jäykkänä ( kuin vanha terässeiväs) kaiken tuloksellisuuden, kilpailun, ... Lue lisäävoitontavoittelun, ja säälimättömän individualismin maailmasa, jota hallitsevat pahansuopaisuus ja VARASLÄHDÖT! Pelaisinko panoksilla Peekoon puolesta, ansaitaikseni elantoa? Kertoisinko pelaajalleni, että nyt pitää hävitä? Uskaltaisinko uhrata rahan takia RANGAISTUSPOTKUN? Jokainen meistä elää PAITSIOSSA, kunnes potkaisee tyhjää. KEKKOSEN vauhdittomissa hypyissä on elämääni takertunut RIMAKAUHU. Mutta vielä karjaisen, vielä työnnän ja vielä kerran uin PERHOSTA, molempien käsieni kurkotellessa fosforipintaa..."

tjt

Tuija Lassila said...

Ismailin kommentissa näkyy hyvin ammatiurheiluun liittyvä ristiriitaisuus. Lopultakaan kysymys ei tietenkään ole siitä kuka mitäkin voittaa, vaan rahasta. Jos palkintona on pelkästään mitali, kukkakimppu ja nimi urheiluhistoriaopuksissa, niin kuka haluaisi uhrata maineensa ja mahdollisesti maineensa urheiluammatin eteen? Tosin jos palkkiona ei ole rahaa, niin ei kai silloin ole kyse ammatista? ihmetellään täällä Hesan puolessa, ei tosi Tuuli eikä tuuli(nen).

Jouni Tossavainen said...

En tiedä, tämä nyt voi mennä asiasta kymmenenteen, mutta liittyy siihen mistä aloitettiin eli valehtelusta. Netissähän se tuntuu olevan tänäisenkin Hesarin koulukiusaamisjutun perusteella helppoa -- ja kuitenkin kiusaamista.

Kun olen vältellyt nimimerkkikeskustelua ja suositellut muillekin omalla nimellä kirjoittelua, niin miksi ei voi vastata yhtä epäkohteliaasti kuin nimimerkillä kommentoijakin?

Tuija Lassilan kanssa sen sijaan jatkan mielelläni keskustelua. Niin kuin kirkko ja valtio ovat erillään, samalla tavalla huippu-urheilu ja veromarkoilla tuettu virkistysliikunta pitäisi erottaa toisistaan.

Kun esimerkiksi Kuopiossa jalkapalloilevalle eliitille halutaan kustantaa seuraavaksi 300 000 euron lämmin nurmikko, samaan aikaan pururadoilta sammutellaan valoja, hiihtolatujen määrää vähennetään ja pienempiä jääkiekkokaukaloita ei enää jäädytetä ollenkaan.

Jos vähäiset veroni eivät menisi niille, joilla on vara esimerkiksi pitää lapsiaan huippu-urheilujoukkueiden harjoituksissa, vaan virkistysliikuntaan, en haluaisi myöskään asettaa vastakkain Keskuskentän uutta muovinurmea ja Männistön sivukirjaston lopettamista 1.3.2009 lähtien.

tjt

Tuija Lassila said...

Nimimerkin takaa kiusaaminen on helpompaa, koska vastuuseen joutumisen vaara on pienempi, mutta pitää muistaa, etteivät kaikki nimimerkin takaa kirjoittajat kiusaa. Nimimerkin käyttöön esimerkiksi blogeissa on monia syitä.

En ole koskaan pitänyt urheilun ja kulttuurin vastakkain asettelusta - mutta en myöskään siitä, että esimerkiksi kirjastot ja liikunta ovat kilpailleet kunnissa samoista rahoista. Usein kirjasto joutuu häviölle, mikä on huono asia, koska nimenomaan kirjasto palvelee kaikkia kuntalaisia ikään, terveyteen ym. katsomatta.