Puutarhassa yks kaks | In the Garden I and II

Kuvan jälkeen | Image and After

(Kiasma 11.1.2008 - 11.1.2009)

Sanan jälkeen | Word and After

Esikoisen altis sydän | Jonimatti Joutsijärvi

Jonimatti Joutsijärven piirros teoksen Tule on minun nimeni etu- ja takakannessa.

JONIMATTI JOUTSIJÄRVI

Tule on minun nimeni

ntamo 2007, 114 s.

Jos runoudesta kirjoittavista pitäisi valita yksi, ottaisin Jonimatti Joutsijärven (s. 1984). Esimerkistä käy Risto Ahdin kokoelman kritiikki nettilehti Kiiltomadossa.

Sama mistä pidän Joutsijärven arvosteluissa, toimii myös esikoiskokoelmassa: runoilijan sydän on avoin erilaisuudelle. Poissa ovat akateeminen pinnistely ”(jokainen älyllinen solmu on läsnäolon unohdusta)”, jonkun koulukunnan edustaminen tai henkilökohtaiset vihat.

(Keskisuomalaisen 24.1.2007 toimittama arvostelu jatkuu täällä. Savon Sanomat julkaisu arvostelun 2.3.2008)

Säveltäjä Hämeenniemi | Klassista myös karaokebaariin

EERO HÄMEENNIEMI

Tulevaisuuden musiikin historia

Basam Books 2007, s. 174.

Arvostelijoilta Eero Hämeenniemi ei pyydä ”muuta kuin, että he avoimesti ja rohkeasti ilmaisevat omat, aidot mielipiteensä”. Yksikin ihmisen mielipide on arvokas palaute, mutta usein lehtiarvostelu ei edusta kenenkään mielipidettä:

”Arvostelija on luotettava, jos hän on samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Tästä syystä arvostelu ei pelkästään luo yleistä mielipidettä vaan myös seuraa sitä. Tämän vuoksi menestysputkeen päässeen taiteilijan jokainen teos on arvostelijoiden enemmistön mielestä mestarillinen. Koska arvostelijan on myös moitittava jotakuta jotta usko hänen arvostelukykyynsä säilyisi, on myös haukuttavaksi joutuminen itseään ylläpitävä ilmiö. On turvallista arvostella taiteilijaa, joka jo yleisesti tiedetään huonoksi.”

Kulttuuritoimittaja Hannu-Ilari Lampila ’ilmaisi rohkeasti mielipiteensä’ säveltäjä ja Sibelius-Atemian dosentti Hämeenniemestä Helsingin Sanomien (19.12.2007) arvostelussa, jonka piti käsitellä säveltäjän kirjaa, mutta teoksen nimikin lipsahti väärin.

Avoimuudessaan Lampila epäilee jopa, että Hämeenniemi ei osaa olla paria tuntia hiljaa. Tästä heikinheimolaisesta ilkeilystä savolainenkin voi päätellä, että Hämeenniemi ei taida olla ’menestysputkessa’ stadin piireissä.

Lampilan palaute on arvokas siinäkin mielessä, että hän tulee vastanneeksi kysymykseen, miksi ”taidemusiikkia uhkaa yleisökato”, kuten hänen toimituksensa otsikoi 13.12. Lampila ei nimittäin ymmärrä ollenkaan sitä toimenpideohjelmaa, joka esitellään esseekokoelman viimeisessä luvussa ”Tulevaisuus tehdään nyt”.

Ensimmäisenä askeleena taidemusiikin kuuntelun lisäämiseksi on tietysti nykytilanteen tunnustaminen, mutta Hämeenniemen mukaan ainakin uuden musiikin piirissä säveltäjät yhä sättivät mieluummin toisiaan kuin tunnustavat, että helvettiin ollaan menossa tulisilla vaunuilla.

Säveltäjän, soittajan ja kuulijan voimakolmiossa aikamme säveltäjien musiikki on ajautunut sivuun elävästä musiikkivirrasta, koska se on hahmotonta ja toimii paremmin nuottikirjoituksena kuin kuultuna.

Hämeenniemen mielestä nykysäveltäjän pitäisi olla akateemikon sijasta muusikko muiden muusikoiden joukossa, kuten menneinä vuosisatoina, ja säveltäjäkoulutuksen tulisi tukea tätä muusikkoutta. Lisäksi intialaiseen musiikkiperinteeseen yli 20 vuotta tutustunut Hämeenniemi suosittelee perehtymistä johonkin ei-länsimaiseen perinteeseen, koska moni- ja poikkikulttuurinen musisointi on tulevaisuutta.

Samat lääkkeet tekisivät hyvää myös voimakolmion toisessa kulmassa. Esiintyvien muusikoiden opetuksessa ilmaisullista ja tyylillistä kirjoa olisi syytä ”voimakkasti laajentaa” ja ”tiukoista ohjelmiston kaanoneista olisi luovuttava koulutuksessa”.

Voimakolmion kolmannessa kulmassa soittajien ja yleisön vuorovaikutusta olisi lisättävä esimerkiksi niin, että salin valot pidetään päällä konsertin aikana. Yhdessäoloa, jota musiikki Hämeenniemen mielestä on, suosivat amfiteatterin muotoiset salit, joissa soittajia ei eristetä korokkeelle.

Koroketaiteen vieraannuttavimpiin piirteisiin kuuluu Hämeenniemen mukaan vanhanaikainen etiketti, joka estää kapellimestaria tai solistia vaihtamasta vaikkapa muutamaa sanaa yleisönsä kanssa. Konsertissa suunsa avaavista muusikoista hän ottaa esimerkiksi kapellimestari Atso Almilan, jolta löytyy ”persoonallista, vapautunutta lavakarismaa ja kykyä ilmaista itseään tehokkasti ja hauskasti myös sanoin”.

Jokainen konsertti on Hämeenniemelle juhlatilaisuus, mutta vaatetuksessa pitäisi heijastua aikamme pukumuoti, josta muusikoidenkin olisi otettava mallia: ”Frakki joutaa koipussiin odottelemaan tohtorinväittäjäisiä tai presidentin linnan itsenäisyyspäivän vastaanottoa.”

Taidemusiikkia olisi hyvä kuulla muuallakin kuin musiikkikeskuksissa, mutta niin että ihmiset kuuntelevat intensiivisesti, vaikka vain hetken. Hämeenniemi ei halveksisi karaokeabaariakaan, vaan haluaisi ”kehittää tuota elävää lauluharrastusta taiteellisempaan suuntaan”.

Kriitikoidensa lisäksi Hämeenniemi näyttää tuntevan musiikkioppilaitokset, joissa jokaista koulutetaan kuin konserttitaiteilijaa, vaikka estradeille päätyy vain häviävän pieni osa kustakin ikäluokasta: ”Ei ole mitään järkeä siinä, että lastenkin on noudatettava hovietiketistä juontuvaa konserttikäyttäytymisen kaavaa jäykkine kumarteluineen. Musisoiminen ei saisi olla suorittamista, edes tutkinnossa.”

Tutkintojärjestelmän suorittamisen sijasta nuorilla pitäisi olla taitoja säestää ilman nuotteja, improvisoida ja vetäistä vaikka viimeisin hitti, koska ”nuoret pitävät hauskaa soittamalla vain, jos soittaminen on todella hauskaa”.

Esseekokoelman pohjana ovat säveltäjän Sibelius-Akatemian musiikinhistorian luennot ja seitsenosainen radio-ohjelma, joka lähetettiin Yle Radio 1:llä syksyllä 2007.

(Savon Sanomat 8.1.2008)

Valokuvauksen Juha Mieto | Hannu Hautala

Hannu Hautala ja lapintiainen. Tuntemattoman kuvaajan otos teoksesta Nokikkain.


MARKKU TURUNEN

Nokikkain. Hannu Hautalan elämä

Otava 2007, 252 s.

Luonnonvalokuvaaja Hannu Hautala (s. 1941) oli niin kaukaa viisas, että hän pyysi elämänkerturikseen miehen pystymetsästä. Kerran tavattuaan hän valitsi kirjailija Markku Turusen, joka ei edes omista kameraa.

Puolueettoman kertojan Hautala otti senkin takia, että hän halusi selvyyden ”suureen manipulaatiosotaan”, jossa hänelle tarjottiin konnan roolia. Digitekninen kuvan muokkaus tulehdutti luonnonkuvaajien välit niin, että tarvittiin ammattikirjailija, joka sai haastatteluja myös Hautalan vihollisten leiristä.

Digi-inttäminen vie kirjasta 50 sivua. Hautalan muihin töihin nähden sen osuus on kohtuuton, varsinkin kun selviää, että hän itse ei osaa käyttää tietokonetta. Kuusamon kotka haluttiin ampua alas, mutta kauas näkevä edelläkävijä osaa tarpeen tullen käyttää kynsiään ja terävää nokkaansa pelastaakseen itsensä.

Bittiajan kuvausta, vuoden 2002 tohtoripromootiota ja vuonna 2007 vihittyä Hannun jäljet -keskusta lukuunottamatta valokuvauksen Juha Miedon vaiheet selviävät Jorma Blomqvistin kirjasta Hautalan valitut, 1995, ja tähän teokseen Turunenkin viittaa useasti.

Kirjansa nimeksi Hautala esitti ”Auton alta tohtorinhatun alle”. Tämän kaaren Turunen jakaa neljään päälukuun Joutsen, Kuukkeli, Kotka ja Uivelo, jotka ovat Hannun henkilinnut. Materiaalia on kerätty 62 haastattelulla eikä toisteisuudelta vältytä, kun sama juttu pomppii useamman henkilinnun mukana.

Toisaalta Hannun vanhempien etunimet Saara ja Martti selviävät vasta hakemistosta. Kansakoulunopettaja ja kyläkauppias Töysässä ja Tuurissa saattaisivat kuitenkin olla avaimia siihen, miksi heidän poikansa pelkää kuolevansa nuorena. Kun Hannu näkee ilman rillejä yhtä huonosti kuin kaverinsa Jorma Luhta, miksi molemmista kehittyi huippukuvaajia?

Huippukuvan voi näpätä tuurilla ja taidolla, mutta yli miljoonan kuvan arkisto syntyy jumalattomalla työllä, eikä Hautalan miljoona-arkistolla tekisi juuri mitään, jos se olisi yhtä sekaisin kuin hänen autonsa sisätilat.

Hautalan arkisto liikkuu myös bitteinä ja se tuottaa miljoonia, koska sitä hoitaa hänen vaimonsa Irma. Ilman Irmaa Hannun kirjoja ei olisi ilmestynyt yli 40 suomeksi ja sen lisäksi seitsemällä muulla kielellä.

Irma saakin henkilöhakemistossa kaksi kertaa enemmän merkintöjä kuin seuraavaksi mainituimmat Antti Leinonen, Teuvo Suominen ja luottotaittaja Markku Tanttu, jolle kirja on omistettu.

Irmaa kiitetään pitkin kirjaa, mutta hänen työhönsä ei syvennytä tarkemmin. Emme saa tietää edes hänen tyttönimeään, vaikka savolaista lukijaa saattaisi kiinnostaa, miksi Hautalat vihittiin juuri Kuopiossa joulun alla 1971.

(Savon Sanomat 31.12.2007)

Rothin kuoleman pelko tiivistyy

PHILIP ROTH

Jokamies

Suom. Arto Schroderus,

Otava 2007, 206 s.

Philip Rothin teokset mainittiin useammin kuin kenenkään muun New York Timesin listatessa vuoden 1980 jälkeen ilmestyneet merkittävimmät amerikkalaiset kaunokirjat. Syynä voi olla se, että harvalla on tarjota listalle lähes kahtakymmentä teosta, mutta kertoo se myös Rothin paikasta kaanonissa.

Roth on kirjoittanut niin paljon, että sivumäärältään ohuen Jokamiehen kappaleet saattaisi koota hänen aikaisemmasta tuotannostaan. Hyvä veli ja huono veli, joista jompi kumpi tekee kuolemaa, ovat kertoneet juutalaisperheen tarinaa useamman kerran.

Jokamiehessä kuolemaa tekee Rothin (s. 1933) ikäinen mies. Nimettömän mainosmiehen kertomukseen ei kuitenkaan ilmesty Rothin alter ego Nathan Zuckerman, vaikka hänen kuoleman pelkonsa voi lukea jatkona 2000-luvulla suomennetun ”Amerikan trilogian” kirjailijan rapistumiselle.

Mainosmiehen hyvällä veljellä on nimi, ja Howie saa haudata tyytymättömän veljensä. Mainostajan pojat eivät anna anteeksi isälleen edes haudalle sitä, että tämä jätti perheensä ja rikkoi sen jälkeen vielä kaksi avioliittoa.

Huonon jokamiehen lohduksi jää tytär. Ilman tätä Kuningas Learin Cordeliaa lukijalle ei juuri lohtua suoda. Jokamies on jatkuvaa oireiden ja leikkausten luetteloa. Lopuksi selvitetään piirun tarkasti, kuinka hauta luodaan sille hautausmaalle, jolle kertoja joutuu romaanin alussa.

Kun lopun jälkeen lukee alun, hautajaiskuvan henkilöt tunnistaa paremmin, mutta armoa ei tule. Rothin tavaramerkki satiiri on poissa, kun edessä on tämä peräseinä: ”Vanhuus ei ole kamppailua, vanhuus on verilöyly.” Kuolema tekee meistä kaikista jokamiehiä.

Leo Tolstoin viimeisessä helmessä Hadzi Murat, joka tiiviydessään vertautuu Jokamieheen, kuolema tulee enemmänkin helpotuksena kuin Rothin pelon ja kärsimyksen kuvauksissa, jotka lävistävät hänen myöhäistuotantonsa. Rothin kruunussa Jokamies ei kuitenkaan loistane yhtä kauniina timanttina kuin Murat Tolstoin tuotannossa.

Luin Jokamiehen Mäntylän palvelukeskuksen asukkaille, jotka pitivät sitä erilaisena ja mielenkiintoisena. ”Hyvää, tavanomaista kuvaava kirja”, sanottiin. Jossain vaiheessa lukuja keskustelua herätti, miksi ne ukot aina juoksevat nuorten naisten perässä. Lopullista vastausta ei keksitty.

Suomentajalle voi sanoa, että teksti sopii suuhun. Rothin ajatusviivoilla pätkimät sivujuoksutukset tiputtavat joskus kuulijan, mutta se joka näkee, voi palata jäljille.

(Savon Sanomat 16.12.2007)