Koreanliuska | Slide

Runosta Koreanliuska tehty Slide Show löytyy täältä. Runo on julkaistu kokoelman Laani. Valitut puurunot 1985 - 1998 osastossa Neulastie. Käsintehty paperi: Sirpa Kivilompolo. Sivellintekstaus Riitta Kaakkurivaara. Teos on ollut esillä mm. Metsäkeskus Lustossa Punkaharjulla.

Nimiöistä (labels) runo (poetry) ja puut (spruce) löytyvät tämän blogin kuvat ja niihin liitetyt sanat, jotka ovat kotoisin pääasiassa kokoelmista Juoksijan Testamentti, Gummerus 1985, Kaksitoista kuvaa, Gummerus 1986, Hevoskomppi, Gummerus 1988, Metsännenä, Kustannuskiila 1990, Hakamono, Like 1992, Arboreta, Like 1995, Laani, Like 1998, Kaikki hyvin, Like 2001, Liiketoimintasuunnitelma, Like 2004, Kerro, Like 2007 ja Kuusikirja, Like 2008.

Kirkkaita ja kylmiä lauseita ihmisen julmuudesta

Novelist Graham Swift and nobelist J. M Coetzee in the Lahti International Writers' Reunion 1987.


J. M. Coetzee:
Hämärän maat,
suom. Seppo Loponen,
Otava 2007.

Esikoisromaanista Hämärän maat, 1974, tunnistaa nobelisti J. M. Coetzeen tyylin. Tuntuu siltä, että nuori Coetzee (s. 1940) on katsonut ihmistä silmiin niin, että hänestä on tullut harmaaparta jo esikoisena.

Mukana ovat selkeä lause – kirkas ja kylmä kuin puukonterä –, kuiva huumori, kertova kokonaisarkkitehtuuri ja toisen kohtaamisen vaikeus. Kun ihminen ei näe toista ja toiseus on pahasta, niin miten yhteisöt voisivat olla tämän kummempia kuin ovat: toistensa tappajia.

Coetzeen romaaneissa ihmisen yksinäisyys johtaa beckettmäiseen illuusiottomuuteen ja toisaalta erämaan profeetallisiin näkyihin, joissa kulttuuri muuttuu luonnoksi. Näissä korpivaelluksissa Coetzee on runollisimmillaan. Yhteisön ja yhteisen hyvän puolella Coetzeen ”sankarit” tappavat barbaareja aidon uskon nimissä niin kuin ristiretkeläiset tekevät.

Hämärän maissa on kaksi kertomusta, joita ei yhdistä mikään. Paitsi, että lukija alkaa rakentaa siltaa kertomusten väliin, aivan kuten esimerkiksi Elizabeth Costello -romaanin näennäisesti irrallisten ”esseiden” välille. Minussa molemmat kertomukset yhdistää se valkoisen kristityn miehen puoli, joka oli valmis tappamaan vietnamilaiset – kuten ensikertomuksen päähenkilö Eugene Dawn –, ja sen sen jälkeen oman poikansa.

Toisessa Jacobus Coetzeen kertomuksessa listitään Etelä-Afrikan hottentotteja, kuten tshetsheenejä, irakilaisia ja tarvittaessa myös iranilaiset.

Coetzeen alter ego Costello, jonka itu ilmaantui ensimmäisen kerran 1997 ja jalostui romaaniksi Elisabeth Costelle 2003, on esikoisessa mukana nimellä Coetzee. Ensimmäisen kertomuksen kertoja kirjoittaa Uusi elämä Vietnamille -raporttiaan Coetzee-nimiselle miehelle, ja toisen kertomuksen on kääntänyt englanniksi J. M. Coetzee.

Toisen kertomuksen kertojaleikki jatkuu niin, että kääntäjä Coetzee väittää julkaisua ”tarkaksi käännökseksi” sekä edesmenneen isänsä Jacobus Coetzeen hollanninkielisestä kertomuksesta että hänen isänsä afrikaansinkielisestä johdannosta.

Sen suolia kääntävän pahuuden rinnalla, mikä esikoisestakin irtoaa, nämä kertojakiemurat vaikuttavat kuivilta esileikeiltä.

Kuitenkin joku uskoo edelleen, että kun kuvassa on piippu, se on piippu, vaikka tekstissä sanotaan, että se ei ole piippu. Tällaista realismia Coetzee ei ole kirjoittanut, vaan leikkinyt sillä mahdottomuudella, että kirjoitus ei tavoita todellisuutta, vaikka yrittäisi puhua vain totta.

Totuus ja aitous ovat ihmisen keksintöjä siinä missä aika, kauneus ja muistamisen mahdottomuus.

Vaikka yrittäisi kirjoittaa omasta elämästään vain totuuden, sekään ei onnistu. Hiljaiselta ja sulkeutuneelta harmaaparralta näyttänyt Coetzee sanoi Mukkulassa vuonna 1987, että autobiografian ja fiktion välillä ei ole mitään olennaista eroa:

”Kirjailija joka pyrkii täydelliseen itsepaljastukseen, epäonnistuu välttämättä. Mutta on lisättävä: vastakohtainen pyrkimys on sekin tuomittu epäonnistumaan. Kukaan ei onnistu piiloutumaan täydellisesti. Kirjoitus paljastaa aina vähemmän kuin olisi saattanut toivoa ja enemmän kuin saattoi arvata.”

Esikoinen on siis luettava, jos haluaa kaivaa totuuden Coetzeen parran takaa, ja nyt kun fiktiopuoli alkaa olla suomennettuna, kaipaa nobelistin kirjallisuusesseitä. Lahden takana ensiesseet osti pienehkö tietokirjakustantamo Nya Doxa eikä Brombergs, joka on julkaissut muut ruotsinnokset.

(Savon Sanomat 27.11.2007)

Totuuden myyminen tyhmälle vaatii tyyliä | Criticism

Antti Nylén:
Vihan ja katkeruuden esseet,
Savukeidas 2007.

Intellektuellia on metsästetty Suomessa yhtä hartaasti kuin sitä Aapelin oikein viisasta miestä. Siunatun hulluuden opettajan paikan haluaa nyt ottaa Antti Nylén.

Ranskalaisia klassikoita suomentanut Nylén (s. 1973) ei ole enää nuori, mutta vihainen hän on erityisesti lihansyöjiä kohtaan. Tässä on älykkö, joka vaikuttaa harvinaisen vapaalta kirjoittamaan siitä, mitä muut eivät uskalla sanoa äijäkulttuurissamme.

Nylénin esseitä on tullut vastaan Nuoressa Voimassa ja Parnassossa, mutta ilman tätä kaunokirjallista debyyttiä juttujen pirullisuus olisi unohtunut. Vaikka hesalaisen vegaaniketun kärjistyksistä on helppo olla eri mieltä, siitä huolimatta esseet lukee loppuun – lukuunottamatta poppari Morrisseyn palvontaan liittyviä kymmeniä sivuja.

Erityisesti on jäänyt mieleen Pentti Linkolan tuoreimman kirjan arvostelu, joka alkaa Parnassossa sanoilla: ”Kaikki tietävät, että Pentti Linkola on hullu.” Ja siltä se taas vaikutti Jokelan laukausten jälkeen käydyssä syyllistämisbuumissa, mutta Nylén kaivaa hulluuden alta ihmisen ja yllyttää toisella kädellä rikokseen: ”Valitse väkivalta.”

Samalla hullunrohkeudella Nylén menee luonnollisesti myös metsään: ”Essee on kirjallisuudenlajeista kitukasvuisin, marginaalisin.” Vaikkapa aforistikon mielestä hänen lajinsa on varmasti vielä perifeerisempi, vaan Nylén onkin niin vapaa kirjoittaja, että hän voi paljastaa tyylinsä salat:

”Tyylin avulla omat ahdasmieliset näkemykset voi myydä toisille tosiasioina. Sitä paitsi tosiasioiden myyminen tietämättömälle vaatii tyyliä.”

Dandyn tyylin taustalta löytyy tietysti Baudelaire, Charles. Muita suosikkeja ovat Jarvis Cocker, Kari Heusala, Jeesus Kristus, Stephen King, Éleonore-Palmyre Meurice, Lukas Moodysson, Teemu Mäki ja epäsuosituin kriitikko Putte Wilhelmsson.

Samaan läjään Puten kanssa menee toinen intellektuelli Tuomas Nevanlinna, joka Nylénin mielestä operoi liikaa ”käsitteillä, ei asioilla, kuvilla eikä varsinkaan tunteilla” – ja ennen muuta Nylénin kilpailijoiden tyylistä puuttu viha, joka on hänen mukaansa kaunokirjallisuuden ydin.

(Savon Sanomat 27.11.2007)

Mitä enemmän kohukirjoja, sitä vähemmän kulttuuria

Periferian ja keskuksen kitka lämmittää, jos jonkinlaista itsetuntoa löytyy myös periferiasta.

Savossa päin hyvä esimerkki on ”kylän komein ravattisonni” Jari Sarasvuo, jonka Kuopioon tulosta ilmoitettiin sivun verran Helsingin paikallislehdessä eikä Savon mediassa, mikä todistaa, että periferiamme ei luota edes itse itseensä.

Kun Kuopion kaupunginjohto ilmoittaa yli 20 000 eurolla mieluummin muualla kuin oman alueensa koko valtakuntaan leviävissä lehdissä, ymmärrämme, miksi pääkaupunkiseudun uutiskynnyksen ylittäminen näyttää täältä sivusta käsin niin kalliilta.

Kuitenkin kun keskuksen aika tahtoo mennä valtansa pönkittämiseen, uutta ehditään luoda periferiassa, ja tämä valtavirran sivussa elävä toiseus voi löytyä yhtä hyvin Itäkeskuksesta kuin Itä-Suomesta.

Vaan missä välissä toimittaja ehtii tutustuu alueensa heikkoihin virtoihin ja ihmisiin, jos hänet opetetaan hakemaan juttunsa sieltä mistä muutkin?

Mistä kertoo esimerkiksi se, että Pohjois-Savon kirjallisen yhdistyksen Vestäjien nettisivulta löytyy kymmenkunta tänä vuonna julkaistua kirjaa, joista en ole nähnyt mainintaa saati nostoja Savon mediassa.

Miten paljon näitä varjoon jätettyjä periferian työmyyriä ja aktiivisimpia kulttuurisivujen lukijoita löytyy sitten Lapista tai Keski-Suomesta? Hyvä kulttuuritoimittaja tietäisi.

Silmä on levännyt Karjalaisen, Keskisuomalaisen ja Savon Sanomien uusilla sivuilla. Kuvat ovat kehittyneet ja otsikointi parantunut. Jutut ovat lyhentyneet, ja taitto pitää kuosinsa.

Jos epäilee näkemystään, kuten aito savolainen jatkuvasti tekee, niin silmiään voi tarkkuuttaa vilkaisemalla vaikkapa Turun Sanomia, jonka tekstipusikoita ei ole osannut kassaroida edes uusi päätoimittaja.

Toisaalta, kun Väli-Suomen lehtien ulkokuori iltapäivälehtimäistyy, niin kellertyykö sisältö?

Silmäni avautuivat, kun Savon Sanomat nosti etusivunsa pääuutisiin Susanna Sievisen esikoiskirjan. Lauantain lehdessä ”kohukirjasta” laadittu juttu täytti lähes sivun. Seuraavana päivänä Väli-Suomen lehtien yhteinen Sunnuntaisuomalainen haastatteli samaa kohuesikoista kuvan kanssa.

Milloin vastaavaa nostoa on yritetty teokselle, jossa on ruista eikä pelkkää kohokuorta?

Uutinen on hyvä kertoa lyhyesti. Varsinaisen palveluksen lukijalle tekee kuitenkin se, joka osaa kertoa uutisen taustat. Millainen lahjakkuus tämän työn tekee ja millä ajalla, kun kulttuurista kirjoittavia toimittajia vähennetään?

Infosta juttua syntyy päntönään, mutta montako kirjaa pitää lukea tai miten usein teatterissa on käytävä, että osaat nähdä ja kertoa, mihin kokonaisuuteen tämä teos kuuluu.

Esimerkiksi Savon Sanomissa kulttuuria on supistettu kahdella toimittajalla vuoden sisällä, enkä ole huomannut muuallakaan kulttuuriosastojen laajenevan. Hesarin kulttuurikin näyttää taistelevan siitä yhdestä sivusta, joka kirjallisuudelle uhrataan lauantain lehdessä.

Aamulehti menetti mahdollisuutensa valtakunnallisena vastapainona Hesarille, kun sen netti tuli maksulliseksi. Kalevankaan netin etusivulla kulttuuria ei löydy omana osastonaan, toisin kuin Turun Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa.

Savon Sanomat on tehnyt 100 vuotta savolaista kulttuuria. Nytkin pitäisi nähdä vähän pitemmälle kuin 15 vuotta sitten, kun lehti lopetti oman kustantamonsa Kustannuskiilan kaunokirjallisuuden. Maakunnan kirjallisuus on vaivoin noussut siitä montusta, johon se haudattiin lyhytnäköisen ja omaa työtämme halveksivan asenteen takia.

Samaa halveksuntaa osoittaa tietämättömyys oman alueen kirjoittajista samaan aikaan, kun etusivulla mainostetaan julkkisprinsessaa, jonka citybiletykset kiinnostavat lopulta kirjojen lukijoita yhtä paljon kuin Susanna Kuronen – jos joku nyt muistaa kuka hän oli.

Vanhaan kuoppaan kaivautuu nopeammin niin toimitus kuin lukija, mutta tiedetäänkö nyt millaista monttua maakuntien kulttuurille kaivetaan, kun kulttuurista kirjoittamisen edellytyksiä heikennetään ja samanaikaisesti keskitytään helsinkiläisen pintajulkisuuden silmänpalvontaan.

Vaikka Turun Sanomien ulkoasu ei hivele silmää, niin silti vakkasuomalainen saa nauttia vielä arkenakin jopa kolmesta hyvin toimitetusta kulttuurisivusta.

(Kirjain 4/2007)

Finlandia-raati kriisissä? | F-prize

Finlandia-raadin mukaan vuonna 2007 julkaistu 'teksti huutaa kustannustoimittajan punakynää´, kuten Irma Stenbäck raportoi (HS 18.11.). Mutta mitä kynää huutavat esimerkiksi nämä raadin luonnehdinnat ehdokaskirjoista:

”Kerronnassa on syvää haikeutta”, ”heissä on sisaruuden väkevää elämänvoimaa”, ”eletyn elämän luotaus”, ”kipeiden ratkaisujen paino”, ”vaatii rankkaa rehellisyyttä”, ”monen lukukerran romaani”, ”kipeä, kaunis romaani”, ”tarina elää sanoissa”, ”vangitseva kertomus ikään kuin kirjoittaa itse itseään”, ”mykkänä, mutta välillä kuin parahtaen romaani kasvaa suureksi kysymykseksi”, ”elämälle maistuva itseymmärryksen kirja, jota hellä huumori maustaa”.

Jos kustannustoimittaja kirjoittaisi liepeeseen tai takakanteen näin keskentekoista adjektiivipöhöä, jättäisin romaanin kirjastoon tai kirjakauppaan.

Jouni Tossavainen
kirjailija
Kuopio

(Helsingin Sanomat 21.11.2007)

Julkkiskupla harhauttaa | Corrections in red

Tilastojen mukaan kauno-
kirjallisuudella ei mene hyvin

Savon Sanomien pääkirjoituksen (19.11.) mukaan ”kotimaisella kaunokirjallisuudella menee nykyisin jopa pelottavan hyvin”.

Suomen Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan kotimaisella kaunokirjallisuudella ei mene hyvin, vaan huonommin kuin painosten herrojen ja kuningatarten puffijutuista voisi päätellä.

Kun yleisen kirjallisuuden nettomyynti on miinuksella 2,4 prosenttia, kaunokirjallisuuden nettomyynti on vähentynyt 2,7 prosenttia vuonna 2006. Vuonna 2005 kotimaisen proosan nettomyynti tipahti 5,5 prosenttia.

Kaunokirjallisuuden kappalemääräinen myynti on laskenut 5,0 prosenttia, ja kotimaisia kaunokirjoja julkaistiin vähemmän kuin vuonna 2005. Sen sijaan esimerkiksi käännettyä proosaa tuotettiin 24,4 prosenttia enemmän.

Kaunokirjallisuuden tuotannon ja myynnin vähetessä, vaikka on eletty noususuhdanteen harjalla, en ymmärrä mihin muuhun kuin ”julkkiskuplaan” pääkirjoituksen tiedot voivat perustua.

JOUNI TOSSAVAINEN
kirjailija
Kuopio

(Savon Sanomat 20.11.2007)

Tornionlaakson Laestadius ja Melleri | Criticism

Olavi Jama:
Tornionjärvi,
Rajalla 2007.

Mikko Myllylahti:
Amerikkalainen yö ja muita runoja,
Savukeidas 2007.

Kirjailija Olavi Jama syntyi 55 vuotta sitten Ylitorniossa ja runoilija Mikko Myllylahti Torniossa 27 vuotta sitten. Nyt molemmat Tornionlaakson runoilijat asuvat Helsingissä.

Vanhempi runoilija on julkaissut kolme kokoelmaa, nuorempi toisen. Vanhemman esikoista Turvakirjaa (1989) tuskin muistetaan, nuoremman Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen oli Hesarin esikoisehdokkaana 2003.

Jos vanhemman Tornionjärven olkapään takaa kurkkii Lars Levi Laestadius, niin nuoremman säkeissä kaikuu sama romantikko Arto Melleri kuin esikoisessa.

Jos Jaman esikoinen oli puhtaan modernistista 60-luvun runoa, niin nyt Tornion seudun murre saa kielen maistumaan samalla tapaa, mutta tiiviimmin kuin esimerkiksi kokkolalaisen Jusa Peltoniemen runoissa.

Tornionjärven päättää omakuva, joka Jaman mukaan ”on juurille menemistä”. Kun Jama menee juurilleen pohjois—etelä-suunnassa, niin Myllylahti liikkuu ilman juuria länsi—itä-suunnassa.

Pöydällä on kaksi kiveä. Toinen on löytynyt/
tunturin rinteeltä Tornionjärven rannalta./
Toisen otin reppuuni vanhasta kaupungista/
Jerusalemista, kirjoittaa Jama.

Amerikkaa ei ole olemassa, sanotaan Myllylahden esikoisen lopuksi, ja toinen teos on nimitetty Amerikkalaiseksi yöksi. Se on siis olematon yö.

Yhtä olemattomaksi tai juurettomaksi kokevat itsensä myös runojen torniolaiset ja kaupunkilaiset minät moottoreiden maailmassa. Esikoisessa viljelty ruoste, metallin veri, pulppuaa toisessa kokoelmassa joeksi asti.

Kumpikaan kokoelma ei kokeile googlettavan runouden suunnassa. Ilman kokeilujakin Jama kyllä laajentaa ansiokkaasti reviiriään sekä syvyys- että herkkyyssuunnassa, ja Myllahden teoksessa on sekä uusia että vanhoja loimia.

Uutta ovat alkupuolen jopa haikumaiset säkeet, kuten

Hiekka leijuu tuulessa./
Elämä hidas ja arvoituksellinen:/
juoda sadetta, odottaa.

Vanhaa Myllylahtea on lopun nimiosasto, joka rullaa esikoisen tapaan ruosteen ja romaantiikan hirressä.

Kun Pentti Saarikosken Hämärän tanssit pysähtyy säkeisiin ”roskapöntön luokse/ ja näkevät jälleen tähdet”, niin Amerikkalainen yö loppuu aavikolla katuojaan hämmästelemäään Ranskan lippua tai Kieslowskin elokuvia:

tyhjien tölkkien keskelle/
Sieltä näen valkoisen/
sinisen/
ja punaisen/
tämän pyhän riettauden.

(Savon Sanomat 15.11.2007)

Kuusikirja | Sprucebook

Nimiöistä (labels) runo (poetry) ja puut (spruce) löytyvät tämän blogin kuvat ja niihin liitetyt sanat, jotka ovat kotoisin pääasiassa kokoelmista Juoksijan Testamentti, Gummerus 1985, Kaksitoista kuvaa, Gummerus 1986, Hevoskomppi, Gummerus 1988, Metsännenä, Kustannuskiila 1990, Hakamono, Like 1992, Arboreta, Like 1995, Laani, Like 1998, Kaikki hyvin, Like 2001, Liiketoimintasuunnitelma, Like 2004, Kerro, Like 2007 ja Kuusikirja, Like 2008.

Ensiruno | First Poem

Pilvet viistävä Kuusikkoniemeä, omenat tippuvat

tuuli hymyilee
se on täynnä, puhumaan valmis
latvojen taivasniityllä:

äiti rannalta etsi aarretta
vesi löytyy vieläkin
isä niittää heinää, minä haravoin
suorissa riveissä kuusia

Sammaleiset askeleet
ja pian on syksy
kukkien haaruissa lakkaa haukottamasta

sahan puruinen joiku
uikuttaa, koira lentää jänistä viikset pystyssä aholla
ihankun junan johina pornaltaa
kun haulikot puhkeavat

metsään ei mennä enää kirves kainalossa
janoiset polut
kasvavat umpeen, heinikossa en näe
vinoja kantoja
kohdalla pysähdyn, on joku oksa

katkeaa kuin savipiipun varsi
kirveellä kalvosesta poikki

Ilta pimenee, kuusen latva läheni
hyökkääkö joku
kun tuuli liehtoo lävitseni pitkään
niin pitkään kuin nämä sanat

(Juoksijan Testamentti: s. 7-8)

Venäjän aakkoset | Alphabet of Power

Outi Parikka:
Äiti-Venäjän aapinen,
Atena 2007.

Venäjän ymmärtämisessä ei pääse juuri Moskovaa ja Pietaria pitemmälle Outi Parikan aakkosia lukemalla. MTV3:n Venäjän erikoistoimittajana Parikka on koonnut tietoa vallan keskuksesta, mutta laaja periferia ei kiinnosta häntä.

Evakkokarjalaisen tytär lupaa kirjastaan selviytymisopasta Venäjälle, jonka pinta-alasta 67 prosenttia kuuluu pohjoisille alkuperäiskansoille. Kuitenkin esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kansat mainitaan yhden sivun tietolaatikossa, mutta loppuun kootusta 7-sivuisesta nettiosoitteistosta ugreja ei enää löydy.

Aakkosten mukaan materiaalin järjestäminen on näppärä konsti, kun tekstiä Venäjästä on saatavissa suomeksikin enemmän kuin ehtii lukea. Tietoa on myös Parikan kirjassa, mutta päällimäiseksi jäävät hänet omat kokemuksensa vallan sivussa eli byrokratian kohteena.

Parikka ei päässyt edes veronmaksajaksi, ennen kuin hän voiteli osastonjohtajaa konjakkipullolla. Moskovassa katsastus ei mene läpi, jos auton ensiapulaatikon sideharson päivämäärä on vanhentunut.

Eikä ole ihme, jos kuopiolaisen Ars Liberan taulut jäävät tulliin, kun 18 vuotta rahtia Venäjälle ajaneen firman rekka voidaan takavarikoida, ja Moskovan ohjeiden vastaisesti toimineen Pietarin tullin ei tarvitse antaa edes selvitystä laittomaksi todetuista toimistaan.

Venäläisyyden julmimpana ja terävimpänä kuvaajana Parikka esittelee Anton Tshehovin. Näin on, mutta toimittajan tiedot Tshehovista ovat ilmeisesti toisen käden tietoja, koska nelisivuisessa kirjallisuuslistassa ei ole Tshehovin kirjoja vaan pelkkiä esittelyteoksia kirjailijasta.

(Savon Sanomat 7.11.2007)

Miten näreet on | This is the one way, and the other

kävelen kuten eräs mies
kaksikymmentä

tai neljäkymmentä vuotta
kaupungissa kylätietä

kuuntelen häntä
mietin miten näreet on

että lapsella on
kuoleman silmät

kurtussa
kuin näkisivät yhtä

eivätkä toista

(Juoksijan Testamentti: s. 9)

Kuopio - Joensuu 8.36 | Savolax 10.11.2007

Oraslumi | Blackspruces

Kuuset eivät pelkää
ne näkevä haavoittunutta lunta
kynnöksen haaroissa

Missä viipyy hyvä oraslumi

Kaipaan violettia
koivut kukkivat
silloin kun jaksaa katsoa pellon yli

(Juoksijan Testamentti: s. 10)

Iso aurinko | Songlines

Sisko saunan portailla

omenaa syö

Ei näy mäntyjä

vain yksi puu

Kuvan kuvalta ammun linnut

vähenee

tuoli kivi kuura tiivistyy

hetken

Jäähän jälkiä ei jää

hiekkaa en kammata saa

ruohoa vaan tai lunta

Isopuu isokuu

pellon laidassa metsän reunassa

heijastaa

Tuoli kivi kuura

iso aurinko tuhoaa

varjot

hiljaisuus

Jäähän jälkiä ei jää

hiekkaa en kammata saa

ruohoa vaan tai unta

(Juoksijan Testamentti: s.26)

Puupelto | Atria

Katson vasten aurinkoa

Istutin männyn. Ihan sama

kumminpäin sen istuttaa.

(Juoksijan Testamentti: s, 31)

Venepuu | Cistspruce

Turvallinen on puu

selkää vasten

Pappa sanoi,

Siitä ne arkkulaudat.

Venelaudatkin myytiin perinnönjaossa

ja siat ja lehmät

(Juoksijan Testamentti: s, 33)

Aitta | Storyhouse

Harmaa lauta kasvaa karvaa
pieni ilmoitus aitan seinässä

Varjo halkaisee vasikoitten pään
kun astun kylmään pimeään

(Juoksijan Testamentti, s. 39)

1. puun puhetta | My First Sprucepoem

Vakavasti ottaen raaputan kuvaani ilmaan
kiviltä kerjään kauneutta juurteni tiellä
Kissat eivät anna anteeksi vaikka sataa
kiipeävät kylkiäni terävin kynsin

Sylkkyys tahdon suuri pilvi
Sinussa on reikiä kyllä
kuin korpinaavassa
kuin tässä talvessa
Mäntyjä mäntyjä
aina mäntyjä kaupungin isien harrastuksia
patsaita
ajatuksia
miesten pystyjä

Kuin olisivat käärmekuusinaisia, hiukset
hiukset nostettuina ylös
kuin museossa marjapuilla
ruukuissa
enkä antaisi heille nimiä tuntisin

(Juoksijan Testamentti: "1", s. 45)

Veli-Antti Miettinen | Self-portrait

"Poika puuta kirjoittavi
pieni piikkonen käessä.
Koko puu kuvia täynnä."

(Kaksitoista kuvaa, s. 5)