Kirkkaita ja kylmiä lauseita ihmisen julmuudesta

Novelist Graham Swift and nobelist J. M Coetzee in the Lahti International Writers' Reunion 1987.


J. M. Coetzee:
Hämärän maat,
suom. Seppo Loponen,
Otava 2007.

Esikoisromaanista Hämärän maat, 1974, tunnistaa nobelisti J. M. Coetzeen tyylin. Tuntuu siltä, että nuori Coetzee (s. 1940) on katsonut ihmistä silmiin niin, että hänestä on tullut harmaaparta jo esikoisena.

Mukana ovat selkeä lause – kirkas ja kylmä kuin puukonterä –, kuiva huumori, kertova kokonaisarkkitehtuuri ja toisen kohtaamisen vaikeus. Kun ihminen ei näe toista ja toiseus on pahasta, niin miten yhteisöt voisivat olla tämän kummempia kuin ovat: toistensa tappajia.

Coetzeen romaaneissa ihmisen yksinäisyys johtaa beckettmäiseen illuusiottomuuteen ja toisaalta erämaan profeetallisiin näkyihin, joissa kulttuuri muuttuu luonnoksi. Näissä korpivaelluksissa Coetzee on runollisimmillaan. Yhteisön ja yhteisen hyvän puolella Coetzeen ”sankarit” tappavat barbaareja aidon uskon nimissä niin kuin ristiretkeläiset tekevät.

Hämärän maissa on kaksi kertomusta, joita ei yhdistä mikään. Paitsi, että lukija alkaa rakentaa siltaa kertomusten väliin, aivan kuten esimerkiksi Elizabeth Costello -romaanin näennäisesti irrallisten ”esseiden” välille. Minussa molemmat kertomukset yhdistää se valkoisen kristityn miehen puoli, joka oli valmis tappamaan vietnamilaiset – kuten ensikertomuksen päähenkilö Eugene Dawn –, ja sen sen jälkeen oman poikansa.

Toisessa Jacobus Coetzeen kertomuksessa listitään Etelä-Afrikan hottentotteja, kuten tshetsheenejä, irakilaisia ja tarvittaessa myös iranilaiset.

Coetzeen alter ego Costello, jonka itu ilmaantui ensimmäisen kerran 1997 ja jalostui romaaniksi Elisabeth Costelle 2003, on esikoisessa mukana nimellä Coetzee. Ensimmäisen kertomuksen kertoja kirjoittaa Uusi elämä Vietnamille -raporttiaan Coetzee-nimiselle miehelle, ja toisen kertomuksen on kääntänyt englanniksi J. M. Coetzee.

Toisen kertomuksen kertojaleikki jatkuu niin, että kääntäjä Coetzee väittää julkaisua ”tarkaksi käännökseksi” sekä edesmenneen isänsä Jacobus Coetzeen hollanninkielisestä kertomuksesta että hänen isänsä afrikaansinkielisestä johdannosta.

Sen suolia kääntävän pahuuden rinnalla, mikä esikoisestakin irtoaa, nämä kertojakiemurat vaikuttavat kuivilta esileikeiltä.

Kuitenkin joku uskoo edelleen, että kun kuvassa on piippu, se on piippu, vaikka tekstissä sanotaan, että se ei ole piippu. Tällaista realismia Coetzee ei ole kirjoittanut, vaan leikkinyt sillä mahdottomuudella, että kirjoitus ei tavoita todellisuutta, vaikka yrittäisi puhua vain totta.

Totuus ja aitous ovat ihmisen keksintöjä siinä missä aika, kauneus ja muistamisen mahdottomuus.

Vaikka yrittäisi kirjoittaa omasta elämästään vain totuuden, sekään ei onnistu. Hiljaiselta ja sulkeutuneelta harmaaparralta näyttänyt Coetzee sanoi Mukkulassa vuonna 1987, että autobiografian ja fiktion välillä ei ole mitään olennaista eroa:

”Kirjailija joka pyrkii täydelliseen itsepaljastukseen, epäonnistuu välttämättä. Mutta on lisättävä: vastakohtainen pyrkimys on sekin tuomittu epäonnistumaan. Kukaan ei onnistu piiloutumaan täydellisesti. Kirjoitus paljastaa aina vähemmän kuin olisi saattanut toivoa ja enemmän kuin saattoi arvata.”

Esikoinen on siis luettava, jos haluaa kaivaa totuuden Coetzeen parran takaa, ja nyt kun fiktiopuoli alkaa olla suomennettuna, kaipaa nobelistin kirjallisuusesseitä. Lahden takana ensiesseet osti pienehkö tietokirjakustantamo Nya Doxa eikä Brombergs, joka on julkaissut muut ruotsinnokset.

(Savon Sanomat 27.11.2007)