Kuopion sivussa | Monologue for Minna Cant

Minna valvoo Maljapuron välitunnit, ja puro virtaa yhtä vaatimattomana puiston nurkkaa nuollen. Se halkaisee lumikaupungin ja mielen. Tuolla Aapelin poikasten pystyt vavat siittävät sinistä muistoa, tuossa ruskeassa itää kuoleman imelä lemu pitkin Kallavettä suolaista vettä kohti.

Minnan jäisen katseen alla Tuonelan virta ei ihan pysähdy, mutta sukeltaa silti maan pakoon asfaltin rakoon. Minna ei astu matalan virran yli Männistöön, koska yhdellä jalalla, painavalla kuin kivi, on paha kävellä. Siitä tämä julma jurotus ja ankara katse liikkuvaisen mielen peitoksi.

Vain Puijo, Kuusi ja Sellun savu näyttävät nostavan nokkaansa päänsä päälle. Kuusi pisti aikansa graniittimuijan katsetta vastaan kunnes hervahti kaksikieliseksi käärmekuuseksi.

– Nainen oppii mieheksi patsaana, miehen ajatuksena, mitä muuta mies voikaan synnyttää, Minna Johnson puukottaa selkääni sanan paikalleen, kun astelen hattu päässä Canthin lesken ohi.

Lähempänä, tarkemmin katsoen käärmekuusesta ei ole kaupungin vanhasuomalaisten herrojen kielen malliksi. Pihtakuusi poikii uusia latvoja, viisi kuusi puunantennia syleilee pakokaasuja ja lähettää taivaan rannan taakse Maljapuron lasten kirkkaat huudot.

Minnan sanat painavat jalkoja kävelykoneeksi kohti jokapäiväistä työpaikkaa, toista maailman napaa, jota ei haudata vaan fuusioidaan, ja pihalle pannaan poika patsaaksi huutamaan kesät talvet rahaa. Vaikka käsi pysyy pystyssä pitelemättä myös helteellä, raha ei tee siihen pesää. Raimo Utriaisen Lehtipojan kannattaisi sijoittaa oma markka kielen alle, jos siellä ei olisi jo purkka. Siellä se rahanitro kasvaisi korkoa pitempään kuin osakkeenomistajan pankki pysyy kotimaassa.

Mutta Eemil Halosen veistämä Minna valvoo, ja lunta istuu sylin täydeltä kaverina. Minnan katse halkaisee pihtaisen Kuusen, mutta ei sulata lumia. Sanon katse, koska en ole kasvanut hänen silmiensä tasalle. Tai ehkä en uskalla sukeltaa rautarouvan sielun peileihin kesken pitkän istunnon. Vai synnyttääkö hän lisää mustaa graniittia, johon lyödään päätä sen jälkeen kun Kuopiosta ei löydy honkaa saati puista taloa.

Ei synnytä Minna, vaikka istuu katse jäykkänä sata vuotta. Ei synny mustaa valkealla, eikä valkea mustalle lumelle, ei synny graniitista lämmintä ja pyöreää kylmän kylän keskelle, ei kikkareen kikkaretta, vaikka ryköttää toiset sata vuotta miehen muodolla mekon selkä jaloja pihtoja vasten. Ei synny sana, kuvan kuvaa ilman käsiä, hyviä käsiä ajatuksen jatkona.

(Parnasso 1/2002)

Minna Canthin ansiosta maanantaina 19.3. liehuvat liput Suomessa ensimmäistä kertaa naisen kunniaksi. Canthin kolmannessa asuinkaupungissa Kuopiossa juhlitaan koko päivä. Tämä "monologi Minnalle" kuullaan pääkirjaston ala-aulassa klo 17 ja Minna-musikaali nähdään kaupunginteatterissa. Iltajuhlassa kaupungintalolla jaetaan Minna-patsaat.

Sisä-Savo | The First Words & Images

”Työhevosen turpa hamuilee apilaa piikkilangan takaa.

Haravakoneen piikkeihin takertuu etanoita ja usvaa.

Takkuiseen kaisilikkoon lipuu airoton vene.

Jarkko Laine: ’Maamme runo’, viimeinen säe”

Näillä säkeillä aloitin sivullisen juttua, jota pidän ensimmäisenä Kuvana ja sanana. Lähetin filmit ja liuskat päätoimittaja Jorma Airaksiselle Mäntsälästä, jossa työskentelin Ohkolan B-mielisairaalassa. Kuvassa näen viimeisen kerran kotisaunan ehjänä. Seuraavan Kuvan ja sanan sain julkaistuksi Sisä-Savon lehden toimitusharjoittelijana 18.4.1980.

Jarkko Laineen "Pyhä Maanantai" (ilm. 1991) kuullaan Radioateljeessa akustisena runona perjantaina 16.3. ja 18.3.2007.

Rooma | John Keats

[bee]

Kiitos John Keats: “Heard melodies are sweet, but those unheard/ Are sweeter; therefore, ye soft pipes, play on/ Not to the sensual ear, but, more endear’d”. Suom. Leevi Lehto: “Kauniita kuullut soinnut, kauniimmin/ soi kuulemattomat -- siis soikaa, huilut,/ ei korvaan aistivaan, vaan, armaammin,/ hengelle soikaa äänettömät laulut”.

Kerro, 2007

Kuvat: Circolo Scandinavo Rooma 2004 ja Kirjailija 1/2005

Kerro | Tell

kerro jos kerrot hiljaisuus on lintujen keskustelu
Kerro, 2007

STEPHEN

tell
if you can tell
silence is the conversation of birds

Tell (score), 2007

Mono-puhe | Monologue

Koska alussa oli Sana, tiedetään, että Jumala piti ensimmäisen monologin eli ’yksinäisen puheen-pidon’, kuten Daniel Europaeus suomensi sanan monolog vuonna 1853.

Jumalan sanottua sanottavansa julkinen ’yksin-puhe’ yleistyi enemmänkin teatterissa, joskin kukin tykönään voi pitää yksinpuhelua. Nykyisen ajan tunnetuimpia ulostulijoita yksinpuheen suhteen on Hannu Raittila teoksessa Kirjailijaelämää, 2006. Autoillessaan Raittila puhuu itselleen tai autolleen niin ankarasti, että perille päästyä kurkku on kipeä.

Teatterissa kolmen oon monologin alku on tunnetuin, niin kuin pitää ollakin, koska siinä on yhtä monta oota kuin sanassa monologi. Kolme oota kuullaan Tanskan prinssin yksinpuhelun aluksi niin englanniksi kuin suomeksi William Shakespearen Hamletin kolmannessa näytöksessä.

Toisten mielestä tuo repliikki pitäisi delettää reliikkinä, toiset taas näkevät sen Edvard Munchin taulussa Huuto. Yhtä tyhjältä oolta taikka reiältä saattaa näyttää poliitikon suu ennen vaaleja, ja silloin voidaan puhua ’paasaamisesta’, joka onkin yksi monologin sanakirjamerkityksistä. Kalevi Koukkusen Atomin ja mission, 1990, mukaan se voi olla myös ’ajatuksiin vaipumista, haaveksuntaa’.

Eräät etymologit epäilevät sitäkin, että hiihtokenkä monon juuret juontuvat sanasta mono-logue eli mono-puheesta (ransk. logue ’puhuminen’). Nahkapohjaisen monon narina puulattialla muistutti nimittäin sisukkaan suomalaisen hiihtäjän yksinäistä natinaa kuusivaltaisessa korvessa.

Jos alussa oli Sana, niin on lopussakin, ja sen sanoo sama sankari, aina yhtä yksinäinen voittaja.

Monodraamakilpailu Teatterimaraton järjestetään 12. kerran Kulttuurikeskus Poleenissa Pieksämäellä. Viikonloppuna 23. – 25.3. 2 500:n euron palkinnosta kilpailee yhdeksän monologia, joiden joukossa kuullaan Hamlet, Tanskan prinssi.

(Voima 2/2007)

Kuva: Pöljän kyltti.

Pilkillä | Ice-fishing 2007

Siristä, siristä
kyllä se on violetti, violetti
joka tulee keväällä vasta vastarannalla koivuihin
(Juoksijan Testamentti, 1985)

"Dark patches of thin ice formed by undercuts and rocks, only visible in the spring, were now showing, and we warned the boys and my brother's new dog against them... When I sat down at my first ice-hole I saw a crane, and a formation of geese honked over my head."
("Letter from Kuopio", Books from Finland, 2/2003)

Mieleni minun tekevi | It is my desire, it is my wish

Saga. The Journey of Arno Rafael Minkkinen. Edited by A.D. Coleman and Todd Brandow, Chronicle Books, San Francisco 2005.

Kun mies kävelee vetten päällä, moni kysyy, miten se on mahdollista edes valokuvassa. Kuvan ottaja vastasi mielellään, kunnes 9-vuotias tyttö sanoi selityksen kuultuaan, että hän oli aina kuvitellut miehen kävelevän krokotiilin selässä.

Sen jälkeen Arno Rafael Minkkinen ei ole kertonut niin halukkaasti töidensä taustaa ja hän pyysi leikkaamaan vuonna 1974 Beach Pondin päällä kävelevien jalkojen selityksen Kimmo Koskelan tv-dokumentista Still Not There, 1995. Krokotiilia ei pidä tappaa, se on yhtä hyvä lähtökohta kuvista kertomiselle kuin mikä muu tahansa.

Saga on komea dokumentti Minkkisen 35-vuotisesta työstä. Jos Helsingissä syntyneen Minkkisen (s. 1945) omakuvien sarja jatkuu vielä viitisen vuotta, hän on kuvannut itseään pitempään kuin kukaan muu valokuvauksen historiassa.

Sagassa kuvien salaisuutta purkaa kolme esseetä, mutta paras yritys on Minkkisen oma teksti, jossa hän kertoo miten on oppinut ajattelemaan kameroidensa kautta. Esimerkiksi suomalaisessa puukirkossa oli ajateltava nopeasti, koska ulko- ja sisäoven sulkeutumisen välissa alastoman kuvaajan oli ehdittävä laittaa vaatetta päälle. Onneksi oli kesä.

Neljää selitysyritystä yhdistää Diana Arbus ja vuoden 1963 kuva nudistileiriltä. Minkkinen ei tavannut Arbusia, mutta hänen teoksensa synnyttivät ensimmäisen omakuvan 1971 ja ainoat värivalokuvat 1982.

Syyskuun 1971 alkukuvassa filosofi Arthur C. Danto näki ihmisen haudan reunalla ja vasta sitten miehen peilissä. Paljon tämän syvemmälle ei päästä fenomenologian välineillä, vaikka Danto kaivaa taustatekstiksi Shakespearen Myrskyn samalla tavalla kuin kirjailija Alan Lightman käyttää Punahilkkaa. Satu muuttui toiseksi, kun se luettiin lopusta alkuun, ja samaan lapsuuden tuntemukseen hän törmäsi kuvien äärellä: äkkiä tutusta tulee uutta.

Lightman näkee Minkkisen rikkovan luonnon ja kulttuurin rajan. Alaston vartalo ei ole vain alaston, vaan se on puhdasta muotoa ja massaa. Samaistuessamme tähän ”päättömään” löydämme ajattomuuden. Kuulostaa vakavalta, vaan Lightman muistuttaa, että kuvissa on huumoria, ja se tekee Minkkisestä suuren taiteilijan.

Ja vaikka kuvien mies on riisuttu, siitä huolimatta hän jää tuntemattomaksi, ja tämän ’intiimin tuntemattomuuden’ kautta itse kukin samaistuu ja näkee sen, mitä ihminen on. Lightmanin luottamusta lisää ajatus siitä, että Minkkinen ei manipuloi kuviaan. Kuitenkin Minkkisen mukaan jokainen hänen vedostamansa printti on erilainen.

Mikä sitten erottaa Minkkisen töitä vaikkapa performansista tai body artista? Kriitikko ja historioitsija A.D. Colemanin mukaan ennen muuta se, että Minkkinen tarkentaa tekemisensä älykkäiden valokuvien tekemiseen. Taustalla näkyvät pioneerit kuten Adams, Watkins ja Weston, mutta ehkä lähin edelläkävijä on Alfred Stieglitzin kubistinen muotokuva Georgia O’Keeffestä.

Laajin Suomessa esitelty Minkkisen näyttely on Salon taidemuseossa 9.4. asti, ja sitten satu jatkuu maailmalla. Kun Saga ja samanniminen näyttely on jaettu 12 teemaan Kalevalasta lainattujen mottojen mukaan, Minkkisen ja Elias Lönnrotin suomalaiset juuret eivät unohdu, olipa omakuva otettu Maltalla tai Mexicossa.

Kytkentää Kalevalaan ei tehnyt Minkkinen, vaan Sagan toimittajat Coleman ja Todd Brandow. Kalevalasta löydettiin sama eeppinen tarina kuin Minkkisen pitkän tähtäyksen työskentelystä, mutta kuvien saloja se kertoo yhtä paljon kuin 9-vuotiaan krokotiili.

Tuottajilleen Minkkinen antoi 300 – 400 vedosta, joista tähän tarinaan sopi 120. Sagan lopun bibliografiat tarkentavat taiteilijan uran Suomesta Amerikan kautta ainoaksi laatuaan. Kuopiosta on mukana kolme kuvaa, jotka on otettu ”Kalavedellä”.

(Savon Sanomat 3.3. ja Keskisuomalainen 18.3. 2007)