 |
| Jyrki Heikkisen Hietasalo ja Se mikä jäi sanomatta julkistettiin Kuopion Rosebudissa 22.4.2017. Kuva: Marita Porrassalmi. |
Jouni Tossavainen lopettaa painettujen runokokoelmien tekemisen, Jyrki
Heikkinen uskoo paperin ja musteen liittoon.
Kuopio/Savon Sanomat 23.4.2017
Iikka Taavitsainen
Kaksi runoilijaa mittailee toisiaan kahvikuppien takaa Kuopion
maakuntakirjaston kahvilassa.
– Mehän ollaan hassu pari. Ollaan saman ikäisiä ja ollaan kumpikin käyty
Oriveden opisto, tosin sinä lähdit, kun minä tulin, Jouni Tossavainen sanoo vastapäätä istuvalle Jyrki Heikkiselle.
– Myöhemmin kohdattiin Tampereella Tillikassa, Heikkinen jatkaa.
– Punk oli yksi yhdistävä tekijä, Tossavainen naurahtaa.
Ensimmäiset runoteoksetkin julkaistiin melkein samaan aikaan. Heikkisen
runokokoelma Riemupolitiikan hautajaiset
ilmestyi vuonna 1984, Tossavaisen Juoksijan
testamentti -runokokoelma vuotta myöhemmin.
Nyt yli 30 vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa toisen kuopiolaisen
tie painetun runouden saralla päättyy. Tossavainen julkaisi viime vuonna 13.
runokokoelmansa Se mikä jäi sanomatta.
Sanomalehtirunoja. Kokoelman takakannessa hän ilmoitti, että se jää samalla
hänen viimeiseksi paperiin painetuksi runokokoelmakseen.
– Kokoelmassa lähdetään liikkeelle kirjapainotaidon alusta ja siitä, mikä
oli ensimmäinen sanomalehti. Lopussa ennustetaan paperisen päivälehden loppua,
Tossavainen tiivistää.
– Paperisen runokokoelman merkitys on pienentynyt vuodesta 1985. Tuolloin
ainut tapa päästä runoilijaksi oli julkaista runot kirjana. Nythän suuret
kustantamot eivät enää julkaise runoutta.
Ei runoudella silti huonosti mene, päin vastoin. Tossavaisen mukaan
Suomessa julkaistaan vuosittain nelisen sataa runokokoelmaa, mistä kiitos
vilkkaalle pienkustannussektorille. Määrä on koko ajan kasvussa.
Miesten mukaan ongelma on siinä, että määrästään huolimatta runous on
piilossa julkisuudelta.
Kyseessä on kierre. Kirjamyynti on vajunut Suomessa kymmenen vuoden ajan.
Kun myynti pienenee, jostakin pitää karsia, ja ensimmäisenä isoissa
kustantamoissa karsitaan siitä, mikä kannattaa vähiten.
– Tietääkseni runous ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tuottanut
voittoa, Tossavainen sanoo.
Heikkinen huomauttaa, että suurien kustantamoiden tekemä karsiminen näkyy
myös kirjakaupoissa. Pienkustantamoiden julkaisut, joiden painosmäärät ovat hyvin
vaatimattomia, eivät kaupan hyllyille yllä. Harvoin runoteokset ylittävät
myöskään uutiskynnystä.
– Aika laiha kuva tulee runoudesta, Heikkinen myöntää.
Runouden pieni näkyvyys tuottaa Tossavaisen mukaan ongelmia
ammattirunoilijoille. Apurahoja tarjotaan yleensä niille, joilla on näyttää
taiteen merkiksi painettu kirja.
– Euroista päättää se porukka, joka on elänyt paperikautta. Tässä mielessä
apurahanjakajat elävät menneessä ajassa.
Nobel-lautakunta antoi viime vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon
poplyyrikko Bob Dylanille.
Tossavainen uskoo, että Dylanin palkitseminen oli lautakunnalta nyökkäys siihen
suuntaan, että runous elää muuallakin kuin kirjoissa.
Oliko runouden suurin virhe alun perinkin mennä kansien väliin?
– Järkyttäväähän olisi ollut, jos tämä kokeilu olisi jäänyt tekemättä.
Painettu runo rakentaa todellisuuksia, joita ei voi millään muulla tavalla
tehdä. Paperilla runolla on grafiikkaan vertautuva arvonsa, Tossavainen
aloittaa.
– Livejutussa on hetken huimaus ja hurmaus, ja tietysti sitä kokemusta
kantaa mukanaan. Mutta painettu runokirja on teos, jota voi pidellä
yllättävissäkin paikoissa kädessään, Heikkinen jatkaa ja tunnustaa samalla
olevansa fiksautunut paperin ja musteen liittoon.
– Mutta sinä oletkin artesaani, käsityöläinen, Tossavainen huomauttaa.
Runouden tulevaisuudesta kaksikko ei ole huolissaan. Miesten mukaan
räppäreiden tulo on ollut eräänlainen bardien paluu. Mielenkiintoa riittää niin
tekijöillä kuin lukijoillakin, esimerkiksi Paperi T:n esikoisrunokokoelmaa
post-alfa myytiin 12 000 kappaletta.
– Nuoret kaverit ovat kiinnostuneita kielestä. Siitähän tässä on kyse,
kielen laajentamisesta, mikä elättää pitää räpinkin hengissä. Se on merkki,
että runoudestakaan nauttijoiden määrä ei vähene tulevaisuudessa. Se kasvaa,
Tossavainen päättää.
Eikä Tossavainenkaan runojen kirjoittamista lopeta, vaikkei niitä paperille
enää halua painaa. Hänen Kuva ja sana
-blogissaan on jo uusia runoja tarjolla.
– Siellä varastossa, julkisessa pilvikammiossa.
Saaren ääriviivoista syntyi Hietasalo
Kuopiolaisia runoilijoita Jyrki Heikkistä ja Jouni Tossavaista kiinnostaa
kuvan ja sanan yhdistäminen. Sarjakuvataiteilijanakin tunnettu Heikkinen kertoo
jo uransa alussa miettineensä, että kuvan ja sanan liitto luo kerrontaan
useampia tasoja ja mahdollisuuksia.
– Siinä yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.
Tossavainen puolestaan kertoo, että hänellä kuvan ja sanan yhdistäminen
juontuu ajoista Savon Sanomien
toimitussihteerinä työskentelystä.
– Toimitussihteerillähän oli lähtökohtana, että otsikko, kuva ja kuvateksti
piti saada toimimaan samaan maaliin. Se sama ajatus jatkui sitten valokuvan ja
tekstin yhdistämisenä joissakin teoksissani, Tossavainen sanoo.
Heikkisen tuore Hietasalo on
tekijänsä mukaan kuvarunoteos. Nimensä mukaisesti mustavalkoisen kirjan
tapahtumat sijoittuvat historialliseen Hietasalon saareen Kuopion edustalla.
Alkunsa teos sai jo vuonna 2012, mutta aluksi vapaasti kirjoitettu teksti
”ei kiinnittynyt mihinkään”.
– Se jäi irti todellisuudesta. Olin seuraavana vuonna mukana
Anti-festivaalin projektissa Hietasalossa, ja siellä tekstiin alkoi hahmottua
ääriviivoja saaresta. Tuli oivallus, että tässä on mahdollisuus
vaellustarinoille.
Kolmen vuoden työn tuloksena syntyi 160-sivuinen runoa ja kuvaa yhdistävä
kirja. Heikkinen halusi, että jokainen sivu on oma visuaalinen kokemuksensa.
– Tässä tapauksessa kuvaa ja tekstiä ei voi irrottaa toisistaan. Pelkkä
teksti olisi vain osatotuus. Ja miksi niiden pitäisikään toimia irrallaan
toisistaan?
