Kevätkauden tärkeimpiin tapahtumiin kuului talviolympialaisten ja kansanhiihtojen innoittama hiihtokilpailu josta sain lukea useita mielenkiintoisia aineita. Alun perin suhtauduin epäilevästi lasteni kilpailuttamiseen mutta Oslon olympialaiset ja ennen muuta Veikko Hakulisen saavuttama ilmiömäinen 50 km voitto ajalla 3,33,33 pakottivat oppilaat vertailemaan toisiaan, hiihtotaitojaan ja varusteitaan ja löytämään sankarin sisimmästään. Postiladullani huomasin omienkin suksieni saaneen verestä potkua olympialadun valtiattarien ansiosta. Kolmoisvoittajat Lydia, Mirja ja Siiri seisoivat häikäisevien valonheittimien loisteessa Bisletillä kuvastaen koko Suomen kansan rakkautta suksiin ja kunnioittaen suomalaisen naisen hiihtämiä latuja ankarassa pakkasessa ja autioimmillakin korpitaipaleilla.
Kisa-aamuna Koppelomäen isäntä oli sytyttänyt tervaksista nuotion koulun kentälle ajetun tukkipinon eteen. Rapsakasta pakkasesta huolimatta kouluun oli lähdetty kylän ainoalla traktorilla joka oli laitettu lasten ja vähän vanhempienkin ihailtavaksi keskelle tietä. Lahtinen olisi aurannut kylän pääväylää edustuskuntoon mutta ei päässyt Fergusonin ohi. Jostain hänen heiniä rouskuttavan hevosensa suunnasta kuului sianporsaan vinkumista.
Loimuavalla nuotiolla Koppelomäki paahtoi poikansa Eetun suksia samalla kun hän keitteli itselleen kahvia isossa pannussa ja huuteli tielle päin että traktorin rantteja ei saa nykiä. Sokeritopasta rohkealla kädellä lohkaistu palanen huultensa välissä Matti-isäntä hörppi kuumaa juomaansa selostaessaan samalla kilpailuneuvoja ainoalle pojalleen joka lämmitteli käsiään samassa nuotiopiirissä. Kahvin tunnisti aidoksi kirkon Amerikan apuna hankkimaksi aarteeksi tuoksun levitessä tervassavun hunnuttamalle kisakentälle. Toisin kuin sianporsaan vinkuminen viholaissäkissä Lahtisen reen pohjalla kahvin ja tervan tuoksu loivat kisapaikalle juhlatunnelmaa joka kaipasi vielä siniristilippua liehumaan pakkastaivasta vasten. Lipputankoa ei ollut, viimeistään syksyllä uutta koulua vihittäessä sitä tarvittaisiin joten seuraavan kevään hiihtokilpailuissa lippumme liehuisi muistuttaen urheilun merkityksestä kansanterveydelle ja sotilaspoikien taistelukunnolle. Nyt piti tyytyä yhteislauluun Siniristilippumme. Numerolappujakaan ei ollut eikä niitä olisi tarvinnut sitoa lasten rintapieliin, kaikkihan tunsivat toisensa ilman lappujakin. Numerottomuudesta sain tosin Paavolta nuhteita myöhemmin, sillä lasten numerointi oli ainakin yhtä tärkeä sivistyksen etuvartiotyön rakentaja, valaisija ja moottori kuin nestuukki ja jokapäiväistä kouluruokailua varten ompelemamme pulpettiliinanen. Koululaisilla oli sentään hiihtovehkeet, toisilla tosin liian pitkät sauvat, jollakulla isältä lainatut monot joita käyttivät sitten sekä veli että hänen siskonsa, ja yhdellä näistä meidän pienimmistä isän paahtamat ja valmiiksi voitelemat kaupan sukset. Omia suksiani ehtivät lainata Hämäläisen Tuomas ja Lahtisen Raija.
Morfiinia ruumiille, höökipilleri tappajalle, sanoi Eetu tukkipinon suojassa Tuomakselle. Kuulin poikien juttelun vaikka Koppelomäen Matti peitteli heitä selkänsä taakse huomattuaan uteliaisuuteni.
Reilun kilpailun kunniaksi Matti oli päättänyt unohtaa Suomäen läskikapinana tunnetun esikoispoikansa kiusaamisen ja pyysi opettajan nuotiolleen saatuaan kilpasukset voideltua. Hän valitteli että joutui tarjoamaan samasta kupista josta oli jo kerran hörpätty. Matti pyöräyttikin kourallisen lunta mukissa, puhalsi siihen ja ojensi minulle. Kaatoi sitten höyryävää kintaitteni väliin. Hiihdoista hän epäili tulevan tasaisen taiston talvisodan hengessä. Apteekista isä haki, kuulin Eetun sanovan pinon luona, saa sitä kaupungissa armeijan varastostakin.
Poika höpäjää, Matti sanoi ja pui koirannahkaista rukkastaan tukkipinolle päin.
Tällä hööki sotilaat ja tällä eväällä tukkia tulee laaniin enemmän kuin Ahoniemen isänniltä kahteen pekkaan, sanoi Eetu ennen kuin Koppelomäen isäntä veteli sitä takaisin nuotiopiiriin. Mitä nyt, itse sanoit, yksi pilleri riittää kaksi tekee ruumiistakin tappajan, Eetu ihmetteli isänsä käsiä rinnuksissaan. Siitä huolimatta se jatkoi että ei se Hakulisen Veikkokaan viiden minuutin eroa repinyt ilman höökipilleriä. Se on iso ero otettavaksi viidelläkymmenellä kilometrillä.
Äkkiä Eetun eväät päätyivät isännän taskuun enkä tiedä tänäkään päivänä johtuiko hänen ylivoimaisuutensa ladulla hyvin voidelluista suksista vai apteekissa käynnistä. Joka tapauksessa kylän innokkaimman urheiluperheen voittajalle lahjoittama sianporsas matkasi traktorikyydillä Koppelomäelle. Lahtisen reessään tuoma porsas oli hankittu lapsirikkaan Hämäläisen lapsilisillä ja se oli talon ainut, mutta kenenpä ei olisi tehnyt mieli uhrautua huippu-urheilumme puolesta omia olympialaisia odotellessa.
(Oriveden opistolla sunnuntaina 12.7.2009 luettu ote romaanista Koulu, Like 2009, s. 168 - 171)
