Kaikki hyvin | Feeling good

Hyvin menee
kynä terässä ja vähän
kevyempi kuin eilen

Feeling good,
but a bit like a newly-sharpened pencil:
a little less than yesterday

(Alan Brownjohn:
Collected Poems, Enitharmon 2006, TLS 22.12.2006 s.16)

Photo right: The International Festival “Days and Nights of Literature” Neptun Romania 18.9.2005: Marius Ghica, Mariana Dan, Alan Brownjohn, Craig Czury, Denisa Comãnescu ja Micheál Ó Huanacháin.

Paperityöläinen | The Paper Labourer

On onni ja ilo tuntea Sirpa Kivilompolo jo 20 vuotta.

Tornionjoen varressa en vielä tuntenut Sirpaa (s.1959), mutta vuonna 1987 kikattelevat tytöt herättelivät minut keskellä yötä. Sirpa ja Marita opiskelivat Kuopion Käsi- ja taideteollisuusakatemiassa, ja minun piti aamulla herätä töihin SS:n toimitukseen.

Tapasimme siis sängyssä, ja nyt juhlitaan Sirpan 10-vuotiasta lasta, Paperivaloa. Toinen tekstiilisuunnittelija Marita taas on valmistunut Turun radion päälliköksi.

On ollut onni nähdä, miten pienestä valosta lähdetään, sitten rakennettiin kortteja ja runosalkkua Arboretum, kohta uskallettiin perustaa yritystä, jolle ei ollut nimeä, ei edes paperilla, ja miten itsestäänselvältä se tuntuu nyt: Paperivalo, totta kai!

Sirpan työ tipahtaa helposti taiteen ja käsityöläisyyden väliin, onneksi yritys alkoi saada myös apurahoitusta. Ja pian urakka levisikin käsistä Tukholmaan ja Amerikkaan, josta agentti tuli meille asti kylään, ja aikuiset naiset tuntuivat viihtyvän keskenään.

Kotona katse pysähtyy Sirpan töihin eri puolilla taloa. Sirpan töihin ei väsy: se on ihme, kun arkipäiväinen katse miettii, mikä pysyy seinällä tai ikkunaa vasten. Se mikä väsyttää, väsyy, karisee. Niin aika tasii ja tutkii taidetta ja meitä jokaista yksitellen.

Sirpan oman paperin tekeminen ei kuitenkaan alkanut Torniossa eikä Kuopiossa vaan Helsingissä. Paperipaja Baalin Alttarit oli Kaapelitehtaalla, jonka seinällä roikkuu nyt Maritan ja tyttäremme Siirin kuva kuopiolaisen Jaana Partasen Arjen alkemiaa -näyttelyn julisteessa.

”Vesileima on käsintehtyyn paperiin kätketty ihme, jonka valo herättää.” Sirpa taas on käsintekevä Savoon kätketty ihme, jonka työ on herättänyt taiteilijaksi. Työ on yksinäistä, kun työkaverina ovat paperimylly, viira, prässi ja ilmankuivaaja Esteri.

Onneksi työ on myös yhteistyötä, kuten näkyy tässä näyttelyssä, johon on kutsuttu viisi eri alan taitajaa (Annamaija Halonen, Risto Granlund, Johanna Gullichsen ja Leena Mäki-Patola). Kirjailijana voin iloita siitä, että täällä ”minäkin olen paperityöläinen”. Runoani ei vain lueta, vaan sitä käytetään, ja elän siinä toivossa, että se muuttuu käyttöesineeksi.

Valo on ikuinen, paperi vähän nuorempi keksintö. Kun valo ja käsintehty paperi yhdistyvät, nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus elävät silmissä – ja käsissäsi. Valo vaihtuu joka hetki ja ikuisesti ja niin elää myös käsintehty paperi. Kun nämä elävät liikkeet yhdistyvät paperin vesileimassa, se on ihme ja onni, vähän niin kuin elämä on, jos sitä osaa katsoa ja käsittää.

Joka hetki päättyy joskus. Ja se mikä meistä jää, elää Sirpan suunnittelemassa tuhkauurnassa, jossa sulamme hitaasti paperin kaverina, palamme maaksi ja palaamme maan päälle monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.

Ja kun valo loppuu, sytytän Sirpan lampun, jossa lukee Valo.

Sirpan paluu Tornionjoen varteen kuuluu elämän kiertoon, jonka paradoksi kuuluu: mitä kotoisemmaksi Sirpa tulee, sitä kansainvälisempää hänen taiteensa ja työnsa tulee olemaan. Hän on suomalainen taiteilija, mutta hän on myös taiteilija.

(Galleria Norsussa 16.2.2007)

Ääniä piilopaikoista | Why Birds Sing

Kevään korvalla linnut sirittävät, ja ihminen kuvittelee mielellään, että siinä on jokin viesti, ellei peräti kertomus. Mutta mitä linnut puhuvat, kun ne laulavat?

Ennen maalla uskottiin, että esimerkiksi rastas osasi puhua, vieläpä puhutella nimeltä. ”Pien pino, pien pino. Hakkaa vielä, hakkaa vielä!”, sanoi rastas halonhakkaajalle ja laiskalle työntekijälle se räkätti:

”Laiska mies, laiska mies. Lyö, repäise, lyö repäse!” (Pienti lintukirja, SKS 2005)

Suomalaisen tai Pienen lintukirjan kanssa samaa mieltä räkätin viestistä on italialainen Herra Palomar: ”Rastaan vihellys on siitä erikoinen, että se muistuttaa täysin ihmisen vihellystä.”

Hetken päästä rastas kuitenkin vaikenee, ja Herra Palomar jää miettimään, mitä taukojen aikana tapahtuu:

”Entä jos viestin merkitys piileekin tauossa eikä vihellyksessä? Entä jos rastaat keskustelevatkin hiljaisuudella? (Vihellys olisi tässä tapauksessa vain välimerkkien käyttöä, kaava joka merkitsee ´loppu, kuuntelen´). Hiljaisuus joka näennäisesti on samanlainen kuin toinenkin, voisi ilmaista satoja eri tarkoituksia.”

Ehkä taide puhuu samalla tavalla kuin linnut? Se mitä haistamme, kuulemme tai näemme, on pintaa, jonka takana taikka hiljaisuudessa, itää.

”Jos ihminen pukisi vihellykseen kaiken sen minä tavallisesti sälyttää sanaan, ja jos rastas moduloisi vihellykseen kaiken sanomattoman siitä mitä on olla luontokappale, niin olisi otettu ensi askel poistettaessa eroa... minkä väliltä? Luonnon ja sivistyksenkö? Hiljaisuuden ja sanan? Herra Palomar toivoo aina että hiljaisuus sisältäisi jotakin enemmän kuin sanat voivat ilmaista.” (Italo Calvino: Herra Palomar, Tammi 1988)

Henki ja elämä –kirjafestivaalilla etsittiin elämää tabujen takana otsikolla ”Ääniä piilopaikoista”

(Voima 1/2007)

My Made Paper

"My Made Paper" Paperivalon 10-vuotisjuhlanäyttely 17.2. - 17.3.2007 Galleria Norsu, Kaisaniemenkatu 9, Helsinki.

”Marjakuusi” kuuluu kuusirunojen sarjaan, joka alkoi Tossavaisen esikoiskoelmasta Juoksijan Testamentti, 1985. Kuuseen ja puihin liittyen Sirpa Kivilompolo ja Tossavainen kokosivat runosalkun ”Arboretum”, jonka pohjalta syntyi kokoelma Arboreta, Like 1995.

”Marjakuusen” mallin löysin Jaana Partasen ja Heikki Lamusuon suunnittelemasta isäni hautamuistomerkistä ”Runopaadesta”, 2006, johon kirjoitin kolmena eri runona luettavat sanat.