Tuiskuttaa aina iltaan asti | Poem of the Day

"It's snowing this afternoon and there are no flowers. There is only this sound of falling, quiet and remote, Like the memory of scales descending the white keys Of a childhood piano—outside the window, palms! And the heavy head of the cereus, inclining, Soon to let down its white or yellow-white. Now, only these poor snow-flowers in a heap, Like the memory of a white dress cast down . . . So much has fallen.                                     And I, who have listened for a step All afternoon, hear it now, but already falling away, Already in memory. And the terrible scales descending On the silent piano; the snow; and the absent flowers       abounding." Donald Justice, "Absences" from Collected Poems. Copyright © 2006 by Donald Justice. Used by permission of Alfred A. Knopf, an imprint of the Knopf Doubleday Publishing Group, a division of Random House LLC. All rights reserved. Source: Collected Poems (Alfred A. Knopf, 2006)

Vuoden 2014 lukuelämykset | Savon Sanomat

Savon Sanomat 10.12.2014, 17.

Väli-Suomen lehtien kriitikot listasivat kirja-arvosteluista vastaavan Risto Löfin pyynnöstä, mitkä teokset painuivat mieleen vuoden 2014 sadosta. 

Vuoden lukuelämyksiäni olivat:

Kari Aronpuron kokoelma pelkkää barnumia (ntamo) ei ole runolätkä, vaan jykevä teos siitä ilosta, mitä kaikkea runo voi olla ja runous tulee olemaan, kääntyivätpä kapitalismin suhdanteet ja kirjanpainajien peukalot alas taikka ylös.

Thomas Bernhardin Palkintopuhetta (Teos) on sopivan ohut työnnettäväksi kurkusta alas raadilta, joka kuvittelee palkitsevansa muita kuin itseään, ja varsinkin niiltä, jotka kuvittelevat listakirjoja lukemalla tietävänsä, mitä muiden pitää lukea. Itsekeskeisyydessään täydellisen kirjailijan neuvoista voi ottaa vaarin myös palkittu hankkimalla voittorahoilla mahdollisimman kauniin urheiluauton.

Matti Kuusen elämäkerta Sanottu. Tehty (Siltala) on Tellervo Krogeruksen huolellista työtä, jossa tutkija ei mestaroi, vaan antaa mestarin puhua. Puheita Kuusesta virtasikin solkenaan, kuten myös ideoita ja teoksia, joiden kestävyyden SKS mittasi väärin hylkäämällä elämäkerran käsikirjoituksen.

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia (SKS) kokoaa ensimmäisen kerran huippu-urheilumme komeimman kaaren samojen kansien väliin. Juoksuhistoria alkaa ja loppuu Kuopion Väinälänniemelle. Toinen uutinen on että Suomea ei juossut maailmankartalle Hannes vaan Viljami Kolehmainen.

Mo Yanin satiiriin Viinamaa (Otava) verrattuna Juutas Käkriäisen pontikan tiputtelut Putkinotkossa ovat pientä pilkkaa herroille ja valtiovallalle. Eikä Kiinassa vain viinan varassa elävä maa riitä, vaan nobelistin Viinamaassa syödään poikalapsia, kuten Jonathan Swiftin Vaatimattomassa ehdotuksessa, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen.

PS

Kaksi kirjaa, jotka vaikuttavat mieleenjääviltä vuodelta 2014, on vielä työpöydällä luvun alla: Agneta Rahikaisen elämäkerrassa Edith, runoilijan elämä ja myytti (Schildtst & Söderströms) on enemmän uutta tietoa Södergranista jo ensimmäisen sadan sivun perusteella kuin vaikkapa Minna Maijalan Canth-elämäkerrassa.

Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut(Gaudeamus) näyttää hyvältä ja perusteelliselta tietoteokselta, joka ohjaa kungufutselaisuuden ajan huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden kunnioitukseen.

Hiihtokauden avaus | Keskisuomalainen

Kirsti Kuronen

Suksin

Sanasato 2014, 63 s.

Kirjailija Kirsti Kurosen kokoelma Suksin on urheilukirjallisuutemme harvinaisuus. Tähän asti miehisten urheilurunojen joukossa merkittävin poikkeus on ollut Aale Tynnin Lontoon taideolympialaisten 1948 kultaruno "Hellaan laakeri".

Kaiken kaikkiaan urheilurunoutta on julkaistu vähän kilpaurheilun hyvän kertomuksen murruttua, mutta Kuronen palauttaa uskoa urheilun parempaan puoleen. Kuronen avaa latua umpihankeen silläkin, että hiihtorunoja eivät ole julkaisseet uroot eivätkä tyttäret 1950-luvun jälkeen, vaikka jo Kalevalassa Lemminkäinen ”hiihti soita, hiihti maita”.

Kurosen kokoelmassa suksiminen ei ole vain huippuhiihtoa, vaan jokanaisen ja -miehen ihmeellinen mahdollisuus löytää itsensä ja luontonsa liki ilmaiseksi ‒ ainakin ilman kuntosalia, treenilehtiä ja Urheiluruutua...

(Jatkuu Keskisuomalainen 1.12.2014 ja Savon Sanomat 15.12.2014, 17)

Tuntematon urheilukirjailija | Parnasso

Väinö Katajan Heinärannan olympialaisia 
(Karisto 1914) pidetään ensimmäisenä
suomalaisena urheilufiktiona.
Vesa Karonen ja Erkki Vettenniemi ovat
tosin esittäneet, että kaunokirjallisen urheilun
aloitti jo kaksi vuotta aikaisemmin
Maiju Lassila romaanilla Rakkautta.

Kotimainen kaunokirjallinen urheilu täyttää tänä vuonna sata vuotta. Juhlia ei ole pidetty, eikä se ole ihme: tuorein kirjallisuuden historia, Suomen nykykirjallisuus (2013) ei tunne asiasanaa urheilu saati urheilukirjallisuus. Yhtä vähän taide kuuluu nykyurheilun tarinaan, vaikka kirjailijat lukivat teoksiaan ja runoilijoilta tilattiin voitonlauluja ensimmäisiin Olympian kisoihin.

Suomen kirjallisuuteen urheilu tuli kyllä huomattavasti aikaisemmin kuin ensimmäisiin kilpailuihin. Turun Akatemiassa julkaistiin jo vuonna 1697 Väitöskirja urheilusta, jossa kaunopuheisuuden professori Gustavus Starck ylistää pankrationia ‒ painin ja nyrkkeilyn yhdistelmää sekä kaikin voimin ja kyvyin urheilemista ‒ niin maailmankatsomuksena kuin elämäntapana. Urheilun hyvän kertomuksen tueksi Starck soveltaa antiikin auktoreja silloisen akateemisen koulutuksen tavoitteiden mukaisesti sekä tarkasti että vähemmän suorina sitaatteina Aristoteleelta, Plutarkhokselta, Raamatusta ja Terentiukselta.

Ensimmäinen kotimainen urheilufiktio on Väinö Katajan romaani Heinärannan olympialaiset (1914). Kahtena elokuvaversiona elämään jääneen Koskenlaskijan morsiamen kirjoittaja Kataja sai julkaistua urheilukirjan viimeisenä elinvuotenaan...

(Essee "Urheilukirjailijoiden jäljillä. Urheilufiktiota on julkaistu Suomessa sata vuotta" jatkuu Parnassossa 6-7/2014, 48-53)

Viinahuurujen sumentama maa | Savon Sanomat

Mo Yan

Viinamaa

Suom. Riina Vuokko

Otava 2014, 468 s.

Käkriäisen pontikan tiputtelu Joel Lehtosen Putkinotkossa on vallan pientä pilkkaa verrattuna Mo Yanin satiiriin Viinamaa. Eikä Kiinassa vain viinan varassa elävä maa riitä, vaan romaanin Viinamaassa syödään poikalapsia, kuten Jonathan Swiftin Vaatimattomassa ehdotuksessa, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen (1729).

Kiinalaisilla runofestivaaleilla vieraillessani vuoden 2012 nobelistista Mo Yanista kerrottiin ristiriitaisia juttuja. Toisten mielestä hän mielisteli vallanpitäjiä samalla tavalla kuin muutamat kiinalaisrunoilijat festivaalin järjestäjiä. Toiset taas eivät kadehtineet yhtä paljon, vaan tahtoivat mielistellä tuoretta nobelistia.

Kiinassa heränneet epäilyt hälvenivät, kun ensimmäinen suomennos Seitsemän elämääni ilmestyi viime vuonna. Epäilyjen tausta taas on yksi juoni Viinamaassa. Selväksi käy, miten vaikea Kiinassa oli pysyä selvänä, jos sai julkaistuksi muuta kuin kommunistisen puolueen linjan mukaista tekstiä ‒ huolimatta 1980-luvulla alkaneista uudistuksista.

Kun taiteilijaksi himoitseva Viinamaan viinatohtori tarjoaa Kansan kirjallisuuden toimitukselle novelleja, maan eturivin kirjallisuustoimittajat eivät suostu vastaamaan, vaikka tekstien ja lahjusten välittäjänä on toimittajien kaveri, mestari Mo Yan. Vasta viinatohtorin Viinamaata ylistävä propaganda, jossa taide vihdoin hyppää talousuudistusten kelkkaan, saa armon paikallisen taiteen edistämiskeskuksen portinvartijalta.

Tämä kiinalainen kirjailijaelämän metafiktio, joka julkaistiin Taiwanissa 1992, elää romaanin pääjuonen varjossa, jos kohta viininäkin. Nimittäin päähenkilön, syyttäjänviraston erikoistutkijan Ding Gou'erin seikkailut viinan ihmemaassa ovat lopulta sellaista harhamaa, että on rauhoittavaa palata mestari Mo Yanin töihin tuskailemaan, miten hän saisi jatkettua romaania Viinamaa.

Vaikka mestarin käytössä ovat normiproosan hiivat, naiset, humala ja pyssyt, jotka on ympätty Seitsemästä elämästä tuttuun maagiseen realismiin ja maustettu kungfuromaanin demoneilla ja dekkariparodialla, Mo Yan ei ole tyytyväinen lopputulokseen matkalla Viinamaan vieraaksi. Viinamaassa kirjailijalle toistuvat samat, lähinnä viinanjuontiin liittyvät kohtaukset kuin salapoliisille romaanin alussa. Ensiryyppy vaatii toisen, koska hyvät asiat tulevat pareittain, ja ”vieraalle kolme maljaa aina, sitten ei enää huolet paina”.

Viinamaan fiktion toisella kierroksella ei ehditä lasten syöntiin asti, vaikka heti kirjan aluksi selviää, että ”vauvasta saa kaksituhatta yuania”. Epäselväksi ei jää, että Kiinassa syödään aasista vaariin kaikki, jotka heittävät veivinsä. Näistä herkuista ovat päässeet osallisiksi myös Kiinan ystävät viideltä mantereelta, eikä kukaan Ding Gou'eria lukuun ottamatta ole valittanut.

Kiinaa taitamattomana en osaa kuin kuvitella suomentajan vaikeuksia ja nauttia Riina Vuokon keksinnöistä. Kiitos.

(Savon Sanomat 29.11.204, 19)