En muistanut, että
kirjahyllystäni löytyy Talvinen tarina ja muita kirjoituksia (1988). Saati
sitä, että olin kirjoittanut arvostelun tuosta Matti Mäkelän kolmannesta
esseekokoelmasta.
Savon Sanomat 22.4.1988.
Sen sijaan useamman kerran
kymmenen vuoden aikana kirjailija Mäkelä muistutti arvostelusta, jonka sain
julkaistua päiväkirjasteoksesta Soulmies sänkipellossa (2007). −Minäkö
muka isän poika, hän antoi palautetta savolaisittain naureskellen ja samalla
niin, että kriitikko sai jäädä odottamaan, milloin puukko irtoaa tupesta.
Yhteisen juopottelun
sijasta sen verran kirjalliseksi kaveruudeksi tuttavuutemme jäi, että Mäkelä
saattoi kirjoittaa arvostelun Kuohareista (2018), yhden niistä
viimeisistä, joka ehti ilmestyä Helsingin Sanomissa.
Helsingin Sanomat 23.12.2018.
Jonotettuani kirjastosta
Mäkelän (1951−2019) vähän ennen muille tarinamaille lähtöä julkaisemat
muistelmat palasin ”isän poikaan”, joka on Kuohareiden läpi kulkeva
teema. Ja Mäkelän kohdalla jotain sellaista, jonka tunnustuksellisuuteen hän
pääsi ehkä parhaiten vasta viimeisessä kirjassaan Pitelemätön (2019).
Äiditön poika Mäkelästä
tuli 17-vuotiaana, tosin äitipuoli Helmi-mumma menehtyi kaksi päivää ennen
100-vuotisjuhliaan. Mumma haudattiin äidin, siskon ja vuonna 2006 kuolleen isän
viereen.
Poikaiässä Mäkelä ei
ajatellut itseään puhujana, vaikka paappa ja isä olivat saarnamiehiä ja pappi
hänestäkin olisi pitänyt tulla. Vasta vanhana miehenä kuunnellessaan isänsä
puhetta c-kaseteilta hän tajusi hyvin perusteltujen puheiden ”viisauden
verrattuna lestadiolaiseen keskivertokiihdytykseen”.
Puhumalla Mäkelä
kuitenkin itseään elätti, vaikka ei tuntenut pääsevänsä isänsä eikä Jouko Tyyrin
verroille saarnamiehenä. Maallistuneena ”papin poikana”, kuten vaikkapa Juhani
Aho, hän tiesi myös, ettei koskaan saavuttaisi uskovaisen isänsä hyväksyntää niin hyvin kuin velipoika.
Matti ei tappanut
veljeään Abelia, vaan kirjoitti kolmannen provokatiivisen tunnustuksensa Rakkausromaanin
(2006), joka sekin romaanin sijasta voidaan nähdä ”kertomuksensa
syyllisyydestä, jonka ilmaus koko masokistinen filosofia syvimmiltään on”.
Masokistina Mäkelä koki
omistavansa liian paljon. Siksi hän tunsi syyllisyyttä, joka vaatii rankaisemaan
itseään tunnustamalla kaikki synnit − ja kuohitsemaan muita samoista tai muista
synneistä, päättelen Mäkelän kymmenien vuosien kriitikon intohimojen lähteeksi.
Sillä: ”Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että
oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ’laupeudesta ja armon antimista’, isäni
mielivirttä lainatakseni.”
Ainoana Mäkelän mieleen jääneenä
”uskonsisarena” kirjailija Anna-Maija Ylimaula on kertonut tunteneensa
samanlaista ”tunnustamisen pakkoa” lestadiolaisen taustansa takia. Ylimaula
varoitteli jopa itsensä särkemisen vaaroista, vaan Mäkelän niin kuin Mika
Myllylän tiellä ei mutkitella; kuoharointi jatkuu, kun syntisen mono on syönnillään.
”Joka tapauksessa
minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli
röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti. Koska tämä
muistelma edelleen on taipuvainen suuntautumaan joustavasti kohti totuutta, on
lisättävä sopuisasti: sitähän, ei vaan sitäkin minä tietenkin halusin.”
Säveltäjä Mikko Innanen ja runoilija Mohamed Ahmed Haji Omar esittivät uuden "Savolaisen laulun" ensimmäisen kerran Kuopiossa keskiviikkona 23. lokakuuta 2019.
”Savolaisen laulu” on
Suomen ensimmäinen maakuntalaulu. "Savolaisen" sanoitti Kuopiossa lehtolapsena syntynyt
August Ahlqvist ja sävelsi Iisalmen pappilan poika Karl Collan.
Ensimmäisen kerran laulu esitettiin Savo-karjalaisen osakunnan päättäjäisillassa
vuonna 1852 keisari Nikolai I:n määrättyä osakunnat
lakkautettaviksi. Viisi päivää myöhemmin sanat julkaistiin Suomettaren
etusivulla.
Jonas and I -yhtye
julkaisi keväällä 2017 uuden version ”Savolaisen laulusta”. Yhtä säkeistöä lukuun ottamatta Roope Hakkarainen laati uuden sävellyksen ja Liisa
Muinonen-Martin käänsi sanat englanniksi. ”Savo´s Songissa” vierailee kuopiolaismuusikko
Marco Hietala ja ”Songin” sekä musavideon tuottivat Savon maakuntaliitot Suomen
satavuotisjuhlavuoden kunniaksi.
"Savo" teoksessa
Maakuntauudistus (2019).
Tuorein versio ”Savolaisen
laulusta” löytyy teoksesta Maakuntauudistus. Soitannollis-lyyrinen eepos
(Aviador 2019). Uudet sanat kirjoitti runoilija Mohamed Ahmed Haji Omar ja
sävelsi saksofonisti ja säveltäjä Mikko Innanen. Mohamed Ahmedin tekstiä
on toimittanut runoilija Lauri Vanhala, joka lukee runon myös levyllä.
Ahlqvistin laulun ensisäkeistö
Mun muistuu mieleheni
nyt
suloinen Savonmaa.
Sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa.
Mohamed Ahmedin uudet sanat
Mieleeni heijastuu
suloinen Savon maa.
Sinne olen löytänyt
ja sielä toipunut,
suojaisa on Savon maa.
Muualla katsoin kalmoa
itkin kuoleman varjoissa
vaan turvanani oli Savon maa.
Muita maakuntalauluja
ovat runoilleet uusiksi Inger-Mari Aikio, Johanna Boholm-Saarinen, Olli
Heikkonen, Bosse Hellsten, Lea Kalenius, Jukka Koskelainen, Juha Kulmala, Laura
Laakso, Tao Lin, Matias Lohtaja, Johan Niilekselä, Outi-Illuusia Parviainen,
Hannu Salama, Juha Seppälä, Helena Sinervo, Riikka Ulanto ja Johanna Venho.
Kuopiossa asuva Mohamed
Ahmed Haji Omar syntyi Somaliassa vuonna 1983. Perheensä kanssa Suomeen paettuaan hän
on kirjoittanut runoja 11-vuotiaasta lähtien. Hän on aloittanut sosiologian
opinnot Jyväskylän yliopistossa.
Mohamed Ahmedin suomeksi
kirjoittamaa esikoisteosta Sanasieppo (2011) on sanottu ”outolinnun
liverrykseksi”, joka kuvastaa psyykkistä myllerrystä, jopa parkua. Toisen kokoelman
Rosoisia terälehtiä (2014) Mohamed Ahmed julkaisi yhteistyössä
järvenpääläisen Petri Pokkisen kanssa sekä suomeksi että englanniksi. Runoja
on kuvattu yhdistelmäksi eurooppalaista lyyristä runoutta, persialaista suufimystiikkaa
ja somalilaista suullisen tarinankerronnan perinnettä.
Runo kolmannessa
kokoelmasta Joutsenaura hyisessä yössä.Kvanttinarratiivisuudesta ja
siihen yltämisestä (2015) ja 17 muuta Mohamedin runotulkintaa löytyy myösYoutubesta.
Kuopion ensimmäisen patsaan Johannes Takanen muovaili ja valoi Roomassa 1884-1886. Alkuperäiskansa epäilee, ettei tällä herralla ole käsiä, koska päätyöläisellä ei ole niille käyttöä. Kuvan Snellmanin puiston kuuset kaadettiin vuonna 2018.
”Kuopion oraakkeli” J. V. Snellman kannatti Suomen metsien hakkaamista mahdollisimman nopeasti,
koska puunjalostusteollisuus loppuu joka tapauksessa edistyneemmän ”maatalouden
jalompien tuotteiden” vallatessa vientimarkkinat (Markku Kuisma: Saha, 2016, 84).
”Etutöölön ennustaja” Jari
Ehrnrooth juttelee tänä päivänä, kuten 1800-luvun Snellman, joka toi ja
tuotteisti Hegelin Suomessa. Hegeliläisestä sivistysuskostaan huolimatta esimerkiksi
Zachris Topelius päätyi kuitenkin luontokäsityksessään suurin piirtein
päinvastaiselle näkökannalle kuin Snellman ja Ehrnrooth, jonka kuoharointeja mietin jo 1. lokakuuta 2019 täällä: ”Kuoharit | Eskelinen, Nylén ja Ehrnrooth”.
J. V. Snellman Litteraturblad
6 juli1847
”Hengen maailmassa ei
suurenmoisinta ole se, mikä on lähinnä luontoa, vaan se, joka lähinnä vastaa hengen
omaa luonnetta.
Luonnon muodot eivät
ensinnäkään ole suinkaan kauneimpia. Jollei kukaan maalari tai kuvanveistäjä
olisi luonut esim. kauniimpia ihmiskasvoja kuin luonnon tuottamat, tuskin
kukaan puhuisi kauneutta luovasta taiteesta. Muodon suurempi kauneus kuuluu
tässä yhteydessä hengen maailmaan, perustuu mielikuvituksen synnyttämään
ihannekäsitykseen siitä, millaisilta ihmiskasvojen pitää näyttää, jos niiden
pitää ilmaista hengen olemukseen sisältyvää kauneutta.
Ihmisen ulkomuodossa ei
luonnostaan ole tätä kauneutta, koska hän lähtee luonnon käsistä eläimenä ja
lähestyy vasta sivistyksen kautta sitä todella järjellisen olennon tasoa, jolla
hänen tulee olla. Niinpä toiseksi luonnonihmisen ajatukset ja mielikuvat ovat
runsaimpia, ylevimpiä, eniten ihmisjärjen arvon mukaisia. Tietämyksen
karttuessa tunne ei aina syvene eikä tahto jalostu.
Tietämys saattaa
kuitenkin jalostaa sekä tunnetta että tahtoa. Emme toki otaksu, että tri
Lönnrot kiistää tätä. Mutta koska kaunein runous ei voi olla muuta kuin mitä
selvimpiä ja ylevimpiä ajatuksia, jaloimpia aikomuksia ja syvintä tunnetta,
jotka ilmaistaan kauneimmassa muodossa, pystyy sivistyneiden runous,
taiderunous, pakostakin saavuttamaan korkeamman tason kuin kansanrunous,
luonnonrunous.”
Jari Ehrnrooth Yleisradio
21. lokakuuta 2019
”Aistit valtaavan luonnon
vastaansanomaton ihmeellisyys erehdyttää mielen antamaan kohteilleen
itseisarvon, jota ei ole siinä mikä on annettua. Arvokasta voi olla vain se,
minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. Luonto sinänsä on
tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa…
Luonnonpalvonta sopii
alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri
kohoaa aistilumouksen yläpuolelle. Darwinin ja evoluutiotutkimuksen jälkeen on
kiistatonta, että luonto vain sopeutuu muuttuviin olosuhteisiin eikä sen seasta
voi löytää tavoitteitaan vapaasti harkitsevaa henkeä…
Vastaavasti myös kuva
luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota
tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon
olioita ja prosesseja. Arvot ja arvostukset ovat kulttuurisia luomuksia kuten
niitä vaaliva ihminen. Me voimme pitää aarnimetsää arvokkaana, mutta se on vain
mielipide, ei tosiasia…
Mikään ei silti horjuta
homo sapiensin asemaa luonnon voittoisana valtiaana. Tästä voisin lyödä vaikka
vetoa Pentti Linkolan kanssa, mutta se veto olisi niin pitkä, että
elinajan odotteeni vuoksi joudun heittämään ennusteeni ilmaan."
Vähitellen painautuessaan uudemman kerran teostaan vasten käsittää, miten erilainen työ äänikirja on alkuperäisteokseen verrattuna, vaikka olisi lukenut käsikirjoituksen kertaalleen ääneen kanssa, ennen kuin se karkasi painoon.
Äänikirjana muokkasinkin romaania peräti uuteen kuosiin, kuten esimerkiksi jaksossa 64 on selkeimmin kuultavissa, ja äänitysvirheeni taaplauksineen jätin kuulolle, koska nekin jäljet liittyvät autofiktion tunnustukselliseen luonteeseen.
Sen sijaan kaikki nämä painettuun teokseen jääneet 20 kirjoitusvirhettä, joihin törmäsin ääneen lukiessani ja joita on varmasti vielä runsaammin, olisin mielelläni korjannut, ennen kuin kirja lähti painoon.
Kuten Kuohareissa kerrotaan A. J. Greimasin oppilaan Kari Salosaaren oppilaana gradu Paavo Haavikon puista jäi tekemättä Tampereen yliopistoon − yhtä hyvin kuin Salosaaren neuvoilla dramatisoitu kuunnelma Pentti Saarikosken Hämärän tansseista nauhoittamatta Tohlopissa.
François Dossen Strukturalismin historiaa luettuani tiedän, etteivät Greimasin teoriat tuottaneet uskottavia tuloksia Ranskassakaan [jos ei sitten Venäjällä; tarttolainen kulttuurisemiootikko Juri Lotman puuttuu Dossen I osan strukturalistien joukosta ja mainitaan II osan alaviitteessä yhtenä Sémiotica-lehden toimituskunnan jäsenenä].
”On paradoksaalista, että tämä semioottinen ohjelma, joka esitti yhdistävänsä Proppin oppeja, Lévi-Straussin myyttianalyysia ja Hjelmslevin Omkring sprogteoriens grudlaeglse -teosta, ei tuottanut uskottavia tuloksia. Greimaslaisuus näytti päinvastoin sulkeutuvan nopeasti itseensä yhä enemmän luottamukseen perustuvan abstrahoimisen pariin: se toimi kuin puhdasoppisuus alati tyhjenevässä kirkossa. Se otti käyttöön yhä enemmän hienostuneempia logiikan soveltamisen keinoja saavuttaakseen pettymyksen tuottavia ja usein tautologisia tuloksia:
Muistan olleeni erään tunnetun Greimasin oppilaan hyvin paksun, avioliittoa käsittelevän väitöskirjan esittelijänä. Siinä pääteltiin, että avioliitto on kaksinapainen rakenne. Tavallaanhan se on totta, mutta onko tämä johtopäätös, jonka saavuttamiseen tarvitaan välttämättä tuhat sivua?5(5 Louis Hay, keskustelu tekijän kanssa.)” (François Dosse:Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto, suom. Anna Helle, 259)
Tampereella Salosaaren draamalinjan oppilaat olivat kuin Greimasin koehiiriä sekä teorioiden taistelussa että hänen yksityisessä Sorbonnen yliopiston valloituksessaan. Greimasin tapaan Ronald Barthes ei täyttänyt strukturalismiin kielteisesti suhtauneen Sorbonnen pätevyysvaatimuksia, ja Salosaaren väitöskirjakin valmistui vasta opintojeni jälkeen.
Strukturalismin kritiikin lisäksi isätön äidinpoika Barthes olisi pitänyt muistaa muutenkin kuin valokuvaan liittyvän punctuminsa kautta Kuohareissa, jossa monet muut nimeltä mainitut miehet kuohivat poikiaan patriarkoiksi, olivatpa he elossa tai kuolleita − eikä mestareiden oppipojista näy puutetta.
Isän ja pojan suhteen kannalta oleelliseen Oidipukseenkin viittasin yhtä harvoin kuin Freudin psykoanalyysiin, jonka kriitikkona olisi pitänyt vapautua Michel Foucault´n, G. Deleuzen ja F. Guattarin teosten seurassa. Omalla tavallani epäonnistuen yritin kuitenkin päästä eroon sekä Oidipus-ongelmastani että Anti-Oidipuksesta tunnustellessani niitä Kuohareita vasten.
Mutta tässäkin mielessä Kuoharit jäi 1800-lukulaisen psykiatrisen hoidon ”iskä-äiskän ikeen alle”, josta Deleuze ja Guattari kirjoittivat. Nämä miehet kuoharoivat selvän jaon kapitalistisen psykoanalyysin ja heidän skitsoanalyysinsa puolella olevien kumouksellisten liikkeiden välillä − ja oikealle rannalle päästääkseen oli tunnustettava Oidipuksesta juontuva syyllisyyteensä ”tietyllä tavalla”, josta Suomessa saimme lukea lisää tietyn sianhoitajan oppaasta:
”Niinpä sen sijaan että osallistuisi tehokkaaseen vapautustyöhön, psykoanalyysi osallistuu kaikkein yleisimpään porvarilliseen tukahduttamistyöhön: eurooppalaisen ihmisen pitämiseen iskä-äiskän ikeen alla niin, etteivät edes yrittäisi hankkiutua ongelmasta eroon.”
Kun marsu on marsu on marsu myös Ranskassa −lopultahan vuonna 1984 Robbe-Grilletkin julkisti täydellistä subjektiivisuuttaan: ”En ole koskaan puhunut mistään muusta kuin itsestäni.” − subjekti on palannut tekstiin, ja siitä juontaa juurensa myös autofiktio. Jos mikä niin Greimasin semiotiikka kielsi minulta tuon subjektin, joten se ei voi olla liittymättä ”asetelmani ongelman erityisyyteen” laatiessani omia tunnustuksiani.
Ranskassa strukturalismin käsitteelliset, matemaattiseen täydellisyyteen pyrkivät spekulaatiot johtivat älyllisesti erikoisiin tilanteisiin, kun Vankileirien saariston, Kiinan kulttuurivallankumouksen jaPol Potin vallankumouksen paljastukset oli mahdoton sulkeistaa hyvästäkin teoriasta. ”Gulag-vaikutus paljasti, että ymmärtämiseen riittää, kun kuuntelee, lukee ja näkee”, kuten Dosse toteaa Strukturalismin historian II-osassa.
Torjutun, ihmiseen liitettyjen inhimillisiä arvojen, paluu tapahtui idästä päin niin Ranskassa kuin Suomessa. Jopa kaikkein radikaaleimpien oli esitettävä itselleen julkisesti tiettyjä kysymyksiä Romaanihenkilön kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin kirjailija Jacques Derrida sen jälkeen, kun hänen oli pidätetty Tšekkoslovakiassa. Alain Renauten muistin mukaan:
”Muistan Derridan Rue d´Ulmilla sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty Tšekkoslovakiassa. Hän kertoi seminaarissa olevansa hyvin pahoillaan siitä, että vietettyään elämänsä filosofina, joka dekonstruoi humanismia ja väittää, ettei tekijyyteen liittyvää vastuuta ole olemassa, hänet oli yhtenä päivänä riisuttu alastomaksi tšekkoslovakialaisella poliisiasemalla. Hänen oli myönnettävä, että tämä oli vakava ihmisoikeuksien loukkaus. Tuona päivänä Derrida osoitti ajattelunsa kirkkauden sanomalla, että hän oli todella erikoisessa älyllisessä tilanteessa. Niinpä hän ehdotti älyllisen barokin2 kategoriaa, koska hänen mukaansa tilanteen kaksi tasoa eivät kohdanneet. Mutta emme voi ikuisesti pysyä barokissa. (2 Ranskassa baroque tarkoittaa paitsi ’barokkista’ ja ’barokkityylistä’ myös ’omituista’ ja ’eriskummallista’ [suom.huom].)” (Strukturalismin historia II, 321)
Gulag-vaikutus hiljensi hyperkriittisesti demokratian välineitä dekonstruoineet intellektuellit ja toukokuun 1968 lapset, jotka olivat jääneet orvoiksi vallankumouksen petettyä poikansa. Toisaalta gulagilla voitiin lyödä päähän yhtä ahdasmielisesti kuin taistolaiset porvaria tai vääntää tieteellinen totuus vain yhdeksi diskurssiksi muiden uskontojen joukossa. Media syö pika-ajattelua, jota B.-H. Lévyn tyyppiset filosofit muiden mukana oppivat käyttämään ilokseen, mutta miten käy sen ymmärtämisen kanssa. Riittääkö, kun kuuntelee, lukee ja näkee?
Idän kuoharit: Skopzit
Vaan osattiin sitä kuoharoida idässäkin jo 1800-luvulla, jos kohta tunnustaa syntinsäkin, kuten Valvojassa kerrottiin marraskuussa 1881:
”Meidän ei tietysti ole tässä tarkoitus antaa mitään kertomusta Venäjän uskontolahoista. Se veisi meidät liian syvälle Venäjän kirkkohistoriaan. Mainitsemme ainoasti, että hurjimmatkin eri-uskolaiset jakautuvat useihin lahkoihin, esm. Skopzit (kuohitsijat), joilla on paljon tunnustajia Pietarin ja Moskovan rikkaissa pankkiireissa ja juvelisepissä, ja Soshigatelit, jotka katsovat oma-ehtoisen surman tulen kautta ainoaksi keinoksi puhdistaa itsensä maailman synnistä ja saastaisuudesta. Niitä on erittäin Siperiassa, jossa he viime vuosisadalla usein suurissa joukoissa vapaaehtoisesti antautuivat tulen uhriksi. Vielä tältä vuodeltakin kertoo ”Golos" senlaatuisen tapauksen. Huhtikuun 24 p:nä tänä vuonna oli eräs tilanhaltia Vitebskin seudulla rakennuttanut tilallensa suuren polttolavan. Yöllä istui hän siihen ja poltti itsensä, itse sytytettyänsä polttolavan palamaan. Kolmas hurja lahko on Strannikit (Vaeltajat).”
(Jaakko Forsman: ”Nihilismosta Venäjällä”, Valvoja 1 p. marraskuuta 1881)
Kun keskiolutta vahvempaakin on saatu R-kioskeihin, kiitos Pahkasian ja Uuden laulun aloittamanyhteiskampanjan, olisiko vihdoin aika toteuttaa Jyrki SiukosenKomposti-lehdessä esittämä hanke Rauhan Muna; esimerkiksi Euroopan unionin miesten yhteisvelttoiluhan saattaisi, jos ei aivan lopettaa, ainakin hiukan hidastaa tuoreinta Turkin sotaa.
Kuvassa (68. jakso) ei ole Suurisaari vaan pieni saari, joka synnytti ajatuksen romaanista Aika saaressa. Sittemmin teos laajeni kolmeksi pienoisromaaniksi, jotka vielä kustannussopimusvaiheessa aiottiin julkaista erillisinä kirjoina, mutta päätyivät lopulta yksiin kansiin.
