Säveltäjä Hämeenniemi | Klassista myös karaokebaariin

EERO HÄMEENNIEMI

Tulevaisuuden musiikin historia

Basam Books 2007, s. 174.

Arvostelijoilta Eero Hämeenniemi ei pyydä ”muuta kuin, että he avoimesti ja rohkeasti ilmaisevat omat, aidot mielipiteensä”. Yksikin ihmisen mielipide on arvokas palaute, mutta usein lehtiarvostelu ei edusta kenenkään mielipidettä:

”Arvostelija on luotettava, jos hän on samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Tästä syystä arvostelu ei pelkästään luo yleistä mielipidettä vaan myös seuraa sitä. Tämän vuoksi menestysputkeen päässeen taiteilijan jokainen teos on arvostelijoiden enemmistön mielestä mestarillinen. Koska arvostelijan on myös moitittava jotakuta jotta usko hänen arvostelukykyynsä säilyisi, on myös haukuttavaksi joutuminen itseään ylläpitävä ilmiö. On turvallista arvostella taiteilijaa, joka jo yleisesti tiedetään huonoksi.”

Kulttuuritoimittaja Hannu-Ilari Lampila ’ilmaisi rohkeasti mielipiteensä’ säveltäjä ja Sibelius-Atemian dosentti Hämeenniemestä Helsingin Sanomien (19.12.2007) arvostelussa, jonka piti käsitellä säveltäjän kirjaa, mutta teoksen nimikin lipsahti väärin.

Avoimuudessaan Lampila epäilee jopa, että Hämeenniemi ei osaa olla paria tuntia hiljaa. Tästä heikinheimolaisesta ilkeilystä savolainenkin voi päätellä, että Hämeenniemi ei taida olla ’menestysputkessa’ stadin piireissä.

Lampilan palaute on arvokas siinäkin mielessä, että hän tulee vastanneeksi kysymykseen, miksi ”taidemusiikkia uhkaa yleisökato”, kuten hänen toimituksensa otsikoi 13.12. Lampila ei nimittäin ymmärrä ollenkaan sitä toimenpideohjelmaa, joka esitellään esseekokoelman viimeisessä luvussa ”Tulevaisuus tehdään nyt”.

Ensimmäisenä askeleena taidemusiikin kuuntelun lisäämiseksi on tietysti nykytilanteen tunnustaminen, mutta Hämeenniemen mukaan ainakin uuden musiikin piirissä säveltäjät yhä sättivät mieluummin toisiaan kuin tunnustavat, että helvettiin ollaan menossa tulisilla vaunuilla.

Säveltäjän, soittajan ja kuulijan voimakolmiossa aikamme säveltäjien musiikki on ajautunut sivuun elävästä musiikkivirrasta, koska se on hahmotonta ja toimii paremmin nuottikirjoituksena kuin kuultuna.

Hämeenniemen mielestä nykysäveltäjän pitäisi olla akateemikon sijasta muusikko muiden muusikoiden joukossa, kuten menneinä vuosisatoina, ja säveltäjäkoulutuksen tulisi tukea tätä muusikkoutta. Lisäksi intialaiseen musiikkiperinteeseen yli 20 vuotta tutustunut Hämeenniemi suosittelee perehtymistä johonkin ei-länsimaiseen perinteeseen, koska moni- ja poikkikulttuurinen musisointi on tulevaisuutta.

Samat lääkkeet tekisivät hyvää myös voimakolmion toisessa kulmassa. Esiintyvien muusikoiden opetuksessa ilmaisullista ja tyylillistä kirjoa olisi syytä ”voimakkasti laajentaa” ja ”tiukoista ohjelmiston kaanoneista olisi luovuttava koulutuksessa”.

Voimakolmion kolmannessa kulmassa soittajien ja yleisön vuorovaikutusta olisi lisättävä esimerkiksi niin, että salin valot pidetään päällä konsertin aikana. Yhdessäoloa, jota musiikki Hämeenniemen mielestä on, suosivat amfiteatterin muotoiset salit, joissa soittajia ei eristetä korokkeelle.

Koroketaiteen vieraannuttavimpiin piirteisiin kuuluu Hämeenniemen mukaan vanhanaikainen etiketti, joka estää kapellimestaria tai solistia vaihtamasta vaikkapa muutamaa sanaa yleisönsä kanssa. Konsertissa suunsa avaavista muusikoista hän ottaa esimerkiksi kapellimestari Atso Almilan, jolta löytyy ”persoonallista, vapautunutta lavakarismaa ja kykyä ilmaista itseään tehokkasti ja hauskasti myös sanoin”.

Jokainen konsertti on Hämeenniemelle juhlatilaisuus, mutta vaatetuksessa pitäisi heijastua aikamme pukumuoti, josta muusikoidenkin olisi otettava mallia: ”Frakki joutaa koipussiin odottelemaan tohtorinväittäjäisiä tai presidentin linnan itsenäisyyspäivän vastaanottoa.”

Taidemusiikkia olisi hyvä kuulla muuallakin kuin musiikkikeskuksissa, mutta niin että ihmiset kuuntelevat intensiivisesti, vaikka vain hetken. Hämeenniemi ei halveksisi karaokeabaariakaan, vaan haluaisi ”kehittää tuota elävää lauluharrastusta taiteellisempaan suuntaan”.

Kriitikoidensa lisäksi Hämeenniemi näyttää tuntevan musiikkioppilaitokset, joissa jokaista koulutetaan kuin konserttitaiteilijaa, vaikka estradeille päätyy vain häviävän pieni osa kustakin ikäluokasta: ”Ei ole mitään järkeä siinä, että lastenkin on noudatettava hovietiketistä juontuvaa konserttikäyttäytymisen kaavaa jäykkine kumarteluineen. Musisoiminen ei saisi olla suorittamista, edes tutkinnossa.”

Tutkintojärjestelmän suorittamisen sijasta nuorilla pitäisi olla taitoja säestää ilman nuotteja, improvisoida ja vetäistä vaikka viimeisin hitti, koska ”nuoret pitävät hauskaa soittamalla vain, jos soittaminen on todella hauskaa”.

Esseekokoelman pohjana ovat säveltäjän Sibelius-Akatemian musiikinhistorian luennot ja seitsenosainen radio-ohjelma, joka lähetettiin Yle Radio 1:llä syksyllä 2007.

(Savon Sanomat 8.1.2008)