Kaksi arvostelua | Doublecritique

POHJANMAAN ELVIS

Matti Mäkelä:
Soulmies sänkipellossa. Päiväkirjat 1967—69,
WSOY 2007.

Jos olisin Matin isä, en tiedä miten kauan sietäisin lastani. Pienviljelijän poika Etelä-Pohjanmaalta nimittäin tietää kaiken kaikesta luettuaan Marxia ja Maon Punaista kirjaa.

Ryysyrannan radiosta kuultuaan Matti hankkii kitaran, jota rämpytetään iltakaudet. Sitten soulteinille pitää hankkia televisio, jota elokuvalehteä lukeva filmikriitikko tuijottaa veljensä kanssa yökaudet omassa vinttikamarissa.

Eikä 60-luvun muotien perässä juokseva Matti jaksa leikata edes tukkaansa. Talon töihin rasvaletti tarttuu mielellään, jos siitä on luvassa rahaa. Koulua lukutoukan pitäisi käydä, mutta lukioon pääsynkin suhteen tuntuu olevan tiukkaa.

Oikeuttaako tämän 16—17-vuotiaan pojan omapäisyyden se, että hän harjoittelee kaunokirjoitusta samaan tyyliin kuin Pentti Saarikoski kollaashiromaanissa Ovat muistojemme lehdet kuolleet? Jos kirjailijan on elettävä sellainen elämä, että hänestä voi tulla kirjailija, niin hyvä päämäärä – siis aito taide – oikeuttaa kaikki kärsimykset, jotka jalostavat peräkylän Elviksestä Erno Paasilinnan iskurityöläisen.

Näinhän taiteilijan tarina halutaan kertoa, ja siksi Mäkelän nuoruuden päiväkirjat ovat oiva dokumentti siitä ”mettäpöllöydestä”, joka yleensä leikataan sankaritarinoista. Nuoruuden tyhmyys vanhemman ja viisaamman näkökulmasta on niin häpeällistä, että punastumatta sitä ei lue, ja kuka juuri sen haluaa näyttää lukijoilleen.

Miksi Mäkelä sitten haluaa? Ehkä 60-luvun lestadiolaisen pienviljelijäperheen todellisuus on jo niin historiaa, että sänkipelto on hyvä palauttaa mieliin. Ehkä kollaashiromaanissa, jonka tilalle kustantaja palautti jonkun toisen kirjoittaman tekstin, on sellaista kaunokirjallisuutta, jota Mäkelä ei ole julkaissut aiemmin.

Ehkä kyse on samasta kuin keväällä ilmestyneessä ja loppuun myydyssä Uuninpankon ylistyksessä, Maahenki, johon on koottu Mäkelän aiemmin julkaisemia tekstejä niin, että ”kirjan luonteesta johtuen toistoja on, mutta en ole laajemmin niitä karsinut”.

Toistoja ei ole karsittu, koska ”toistoista näkyvät ydinajatukset niin kuin traumat psykiatrin sohvalla”. Niin tässäkin kirjassa Mäkelä haluaa istuttaa itsensä psykiatrin sohvalle ja näyttää julkeasti ja julkisesti, mistä kirjailijan traumat periytyvät.

Näin kova, näin epävarma, näin kaunainen on se tie, jolla tähdätään taiteellisten helmien hiomiseen.

Jos Mäkelä olisi jäänyt vanhalle tuvalle, Uuninpankon ylistyksen mukaan hänestä olisi tullut joko agronomi tai Heikki Turusen Simpauttajan Impan veli, joka vuolee puunaisia järven ranalla.

Nuoruuden päiväkirjoissa Matin isän optimismista ei näy jälkiä, mutta Uuninpankon ylistyksessä hän on ”luonteeltaan utelias ja pehmeä”. Isän asenteesta johtuen Mäkelä on ”aina ollut varma, että maailma menee eteenpäin”.

(Savon Sanomat 20.10.2007)