Kipsissä | Running with Men

Pukukopin ovi meni kiinni, kun pistooli paukahti. Pistoolin paukahtaessa en tiennyt, että miesten leikit loppuvat tähän, vaan luulin juoksijoiden ryntäävän radalle.

Vasta kun pelikaveri haki lunta Kuopio-hallin pihalta ja painoi kylmää K-kaupan kassia nilkkaani vasten, aloin tajuta, että se oli akillesjänne, joka paukahti kuin starttipistooli.

Ajelin kuitenkin kotiin, vaikka kipu oli kova siihen asti, kun jänne lopetti kiipeämisensä pohkeessa. Jomotuksen laimetessa uskoin, että nilkassa on vain pieni repeämä, jonka remontoin kuten ennenkin yli 30 vuotta jatkuneella juoksijan taipaleellani.

Runokukko-duomme toinen puolikas Olavi Rytkönen kuunteli oireeni kännykässä ja komensi kohti sairaalaa. Sairaanhoitaja hipaisi oikeaa akillesjännettä ja tunsi heti, että poikki on.

Päätös jalkapallon ja muidenkin miesten leikkien lopettamisesta ei synny kahden yön sairaalareissulla, vaan ajan kanssa. Vielä puolitoista vuotta paukahduksen jälkeen verryttelin FC-Kynän varamiehenä Väinölänniemellä.

Onneksi silloinkaan ei tarvinnut riskeerata yhtään lenkkiä ja nyt olen virallisesti Kynän nettisivun ”varavaramies, puolustuksen kuusi, hyökkäyksen tammi”. Koska pelaan netissä, käytännössä kosken palloon vain siivotessani lasten leikkejä pihalta. Ja myönnän, että siinä ruusupensaan varjossa palloon tarttuessani, en aina vältä pomputtelun himoani.

Kun en enää säre jalkojani kentällä, sählyssä tai jääkiekossa, sitäkin enemmän tahdon ajaa pyörällä, juosta Puijon poluilla, luistella Kallavedellä ja hiihtää, jos lunta on.

Päätös on täysin itsekäs, epäsolidaarinen ja ei-miesmäinen. Pukukoppiin joku kuulutaan tai ei, kuunteluoppilaita en ole tavannut. Viimeksi tämä tunne tuli selväksi tänä kesänä hikisen Jarmo Papinniemen kätellessä ja lähtiessä kohti Mukkulan saunaa tasapeliin 8-8 päättyneen jalkapallo-ottelun jälkeen.

Tunne ei johtunut Parnasson päätoimittajasta, vaan niistä muistoista, jotka liittyvät Mukkulan kansainvälisen kirjailijakokouksen pelisaunoihin ja kädenvääntöihin. Ihmisten välisen kipsin sulaessa eleen verran tunteen muistaa pitempään kuin Nobel-kirjailijan alustuksen.

Näin kipsissä yleensä olemme ja minä erikseen. Niin koulu on opettanut länsikielen mielen, kirkon siunaama armeija kasvattanut pelimiehen sielun ja maailma tasinut rautahannuksi. Samaan kipsikouluun kuuluu kilpaurheilu, jota harjoitin systemaattisen ohjelman kanssa kymmenisen vuotta.

Kilpailun lopettaminen oli yhtä ankara paukahdus kuin akillesjänteen katkeaminen, mutta sen jälkeen opin lisää juoksemisesta ja kirjoitin esikoiskokoelmani Juoksijan Testamentti. Vielä enemmän juoksin, kun luovuin kellosta, en mittaa matkaa, enkä aio maratonille. Urhelijoilla on kellot, juoksijalla aika.

Juoksijan ajaton nautinto ei tarkoita tuskan ja kivun kuolemaa. Ehkä nautinto syntyy pikemminkin kuoleman kautta. Jos jokainen hekuman huippu on pieni kuolema, niin myös useampi juoksulenkki pyörähdetään kuoleman portin suulla. Suudellaan siinä suulla kuolevaisuuttamme ja ollaan sitten onnellisia, kun saamme hengittää.

Vielä yksi askel maata vasten maanvetoivoiman voittamiseksi. Vielä yksi sekunti ilmaa, päivä kokonainen pilvi. Hetki on, jos olet.

Akillesjänteen paukahdus veti kipsiin kuudeksi viikoksi. Tauko on juoksijan polkuni pisin. Kuolevaisuuteni tajuamisen lisäksi violetista muovikipsistä oli se hyöty, että kävin ensimmäistä kertaa maksullisella kuntosalilla, kirjoitin siitä jutun ja ensiversion gradusta. Ilman kipsiä lopputyöni tärkein lähde Maurice Blanchot’n Kirjallinen avaruus olisi jäänyt kesken.

(Sport 8/2007)