On onni ja ilo tuntea Sirpa Kivilompolo jo 20 vuotta.
Tornionjoen varressa en vielä tuntenut Sirpaa (s.1959), mutta vuonna 1987 kikattelevat tytöt herättelivät minut keskellä yötä. Sirpa ja Marita opiskelivat Kuopion Käsi- ja taideteollisuusakatemiassa, ja minun piti aamulla herätä töihin SS:n toimitukseen.
Tapasimme siis sängyssä, ja nyt juhlitaan Sirpan 10-vuotiasta lasta, Paperivaloa. Toinen tekstiilisuunnittelija Marita taas on valmistunut Turun radion päälliköksi.
On ollut onni nähdä, miten pienestä valosta lähdetään, sitten rakennettiin kortteja ja runosalkkua Arboretum, kohta uskallettiin perustaa yritystä, jolle ei ollut nimeä, ei edes paperilla, ja miten itsestäänselvältä se tuntuu nyt: Paperivalo, totta kai!
Sirpan työ tipahtaa helposti taiteen ja käsityöläisyyden väliin, onneksi yritys alkoi saada myös apurahoitusta. Ja pian urakka levisikin käsistä Tukholmaan ja Amerikkaan, josta agentti tuli meille asti kylään, ja aikuiset naiset tuntuivat viihtyvän keskenään.
Kotona katse pysähtyy Sirpan töihin eri puolilla taloa. Sirpan töihin ei väsy: se on ihme, kun arkipäiväinen katse miettii, mikä pysyy seinällä tai ikkunaa vasten. Se mikä väsyttää, väsyy, karisee. Niin aika tasii ja tutkii taidetta ja meitä jokaista yksitellen.
Sirpan oman paperin tekeminen ei kuitenkaan alkanut Torniossa eikä Kuopiossa vaan Helsingissä. Paperipaja Baalin Alttarit oli Kaapelitehtaalla, jonka seinällä roikkuu nyt Maritan ja tyttäremme Siirin kuva kuopiolaisen Jaana Partasen Arjen alkemiaa -näyttelyn julisteessa.
”Vesileima on käsintehtyyn paperiin kätketty ihme, jonka valo herättää.” Sirpa taas on käsintekevä Savoon kätketty ihme, jonka työ on herättänyt taiteilijaksi. Työ on yksinäistä, kun työkaverina ovat paperimylly, viira, prässi ja ilmankuivaaja Esteri.
Onneksi työ on myös yhteistyötä, kuten näkyy tässä näyttelyssä, johon on kutsuttu viisi eri alan taitajaa (Annamaija Halonen, Risto Granlund, Johanna Gullichsen ja Leena Mäki-Patola). Kirjailijana voin iloita siitä, että täällä ”minäkin olen paperityöläinen”. Runoani ei vain lueta, vaan sitä käytetään, ja elän siinä toivossa, että se muuttuu käyttöesineeksi.
Valo on ikuinen, paperi vähän nuorempi keksintö. Kun valo ja käsintehty paperi yhdistyvät, nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus elävät silmissä – ja käsissäsi. Valo vaihtuu joka hetki ja ikuisesti ja niin elää myös käsintehty paperi. Kun nämä elävät liikkeet yhdistyvät paperin vesileimassa, se on ihme ja onni, vähän niin kuin elämä on, jos sitä osaa katsoa ja käsittää.
Joka hetki päättyy joskus. Ja se mikä meistä jää, elää Sirpan suunnittelemassa tuhkauurnassa, jossa sulamme hitaasti paperin kaverina, palamme maaksi ja palaamme maan päälle monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.
Ja kun valo loppuu, sytytän Sirpan lampun, jossa lukee Valo.
Sirpan paluu Tornionjoen varteen kuuluu elämän kiertoon, jonka paradoksi kuuluu: mitä kotoisemmaksi Sirpa tulee, sitä kansainvälisempää hänen taiteensa ja työnsa tulee olemaan. Hän on suomalainen taiteilija, mutta hän on myös taiteilija.
(Galleria Norsussa 16.2.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti