Ääniä piilopaikoista | Why Birds Sing

Kevään korvalla linnut sirittävät, ja ihminen kuvittelee mielellään, että siinä on jokin viesti, ellei peräti kertomus. Mutta mitä linnut puhuvat, kun ne laulavat?

Ennen maalla uskottiin, että esimerkiksi rastas osasi puhua, vieläpä puhutella nimeltä. ”Pien pino, pien pino. Hakkaa vielä, hakkaa vielä!”, sanoi rastas halonhakkaajalle ja laiskalle työntekijälle se räkätti:

”Laiska mies, laiska mies. Lyö, repäise, lyö repäse!” (Pienti lintukirja, SKS 2005)

Suomalaisen tai Pienen lintukirjan kanssa samaa mieltä räkätin viestistä on italialainen Herra Palomar: ”Rastaan vihellys on siitä erikoinen, että se muistuttaa täysin ihmisen vihellystä.”

Hetken päästä rastas kuitenkin vaikenee, ja Herra Palomar jää miettimään, mitä taukojen aikana tapahtuu:

”Entä jos viestin merkitys piileekin tauossa eikä vihellyksessä? Entä jos rastaat keskustelevatkin hiljaisuudella? (Vihellys olisi tässä tapauksessa vain välimerkkien käyttöä, kaava joka merkitsee ´loppu, kuuntelen´). Hiljaisuus joka näennäisesti on samanlainen kuin toinenkin, voisi ilmaista satoja eri tarkoituksia.”

Ehkä taide puhuu samalla tavalla kuin linnut? Se mitä haistamme, kuulemme tai näemme, on pintaa, jonka takana taikka hiljaisuudessa, itää.

”Jos ihminen pukisi vihellykseen kaiken sen minä tavallisesti sälyttää sanaan, ja jos rastas moduloisi vihellykseen kaiken sanomattoman siitä mitä on olla luontokappale, niin olisi otettu ensi askel poistettaessa eroa... minkä väliltä? Luonnon ja sivistyksenkö? Hiljaisuuden ja sanan? Herra Palomar toivoo aina että hiljaisuus sisältäisi jotakin enemmän kuin sanat voivat ilmaista.” (Italo Calvino: Herra Palomar, Tammi 1988)

Henki ja elämä –kirjafestivaalilla etsittiin elämää tabujen takana otsikolla ”Ääniä piilopaikoista”

(Voima 1/2007)