tiistai 11. joulukuuta 2018

Kaakana kirjallisuudesta | Pekka Tarkka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka.
Muistelmia
, 2018.

Taiteen on oltava taiteellisesti kaupallista, ei totta. Olen joutunut kauas julkaistavan kirjallisuuden tekemisestä.

Noin Paavo Haavikko todisti ”kirjallisesta kankeudestaan” kirjeessään Pekka Tarkalle julkaistuaan yksityiset runokokoelmat After the Deadline  (1984) ja Con amore, con furore (1985). Miksi Haavikon runoja ei saanut lainata tai arvostella, tähän taustaan Tarkka ei tarkenna riittävästi muistelmissaan (Onnen Pekka. Muistelmia, Otava 2018).

Tuohon aikaan taiteen kankeuttamisena Haavikko näki ilmeisesti Finlandia-palkinnon, jonka opetusministeriö ja kustantajayhdistys synnyttivät vuonna 1984 edistääkseen lukemisharrastusta. 

Ehkä tänä kirjajouluna voitaisiin jo nähdä, miten kauas taiteesta julkaistava kirjallisuus on päässyt, tai miten Finlandia on muuttanut käsitystämme kirjasta?  Mutta miksi miettiä laatukysymyksiä, kun ensimmäinenkään tavoite ei ole toteutunut: kirjan lukemiseen käytetty aika ei ole lisääntynyt.  

Otanko nyt siis Haavikon todistuksen todesta ja kirjoitan myyntiä ajattelematta ihan mitä huvittaa, kuten Haavikko loppukauden tuotannossaan, vai pitäisikö kirjan lukijaa, ostajaa ja markkinointia miettiä jo kirjoittaessaan? Esseisti Antti Nylénin Häviöllä (2018) on yhdeksän varausta kirjastossa, ennen kuin pääsen lukemaan aikamme palkitun taiteilijan todistuksen olemassaolomme ehdoista.

Edustuskelpoinen Itä-Suomi


Näkemättä muistelmissaan minkäänlaista ongelmaa ˗ tai yhtä vähän kuin myöhempinä aikoina Suomen merkittävimmäksi kirjakentän vallankäyttäjäksi uutisoitu Helsingin Sanomien kriitikko Mervi Kantokorpi ˗ Tarkka nautti valtakunnan kovimmasta tuomiovallasta HS:n arvostelijana ja päätti myös kirjailijoiden rahoituksesta valtion kirjallisuustoimikunnassa 1970-luvulla.

Tarkan mukaan ongelmia tuottivat lähinnä Helsingistä kauempana asuneet taiteilijat: ”Mikkeliläinen kulttuuritoimittaja Pirkko Heikkinen ajoi apurahaa omaan lääniinsä, vaikka seudulla ei sillä hetkellä ollut yhtään julkaisevaa kirjailijaa. Laatukirjallisuuden nimissä liittouduin Eeva Joenpellon kanssa vastustamaan nurkkakuntaisuutta. Usein jäimme tappiolle, kun Pohjois-Karjala ja Lappi yhdistivät voimansa meitä vastaan.” (439)

Ja sama uutinen toiseen kertaan kolme sivua myöhemmin: ”Kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja oli keskustapuolueen Kalervo Siikala, opetusministeriön kansainvälisten asioiden päällikkö, joka tunsi muitakin ilmansuuntia kuin Tampere, Mikkeli tai Lappi.” (442)

Kuitenkin, kun ruotsalaiselle kirjallisuusväelle piti esitellä Suomea, Tarkka toi vieraansa Itä-Suomeen. Punkaharju ja Joel Lehtosen Putkinotko kelpasivat nyt hänen isänmaakäsityksensä taustakuvaksi. Ehkä kirjakenttämme patriarkka muisti mainita myös osallisuutensa siihen, että kaikki samalla Savon seudulla asuneet kirjailijat oli onnistuttu tappamaan?

Vielä 1960-luvun alussa Uuden Suomen toimittajana Tarkka oli tehnyt yhden juttumatkan nurkkaseuduille. Mutta silloinkin juttuidea lähti oikeasta suunnasta, Ruotsissa muotiin tulleesta uusprovinsialismi, jonka ilmentymiä Tarkka lähti etsimään Jyväskylän, Tervon ja Iisalmen kautta Oulusta. Siellä hän tapasikin ensimmäisen kerran Hannu Salaman, toimittajan kanssa samoista Pispalan lapsuusmaisemista nauttineen esikoiskirjailijan, jonka kanssa saattoi jutella pitempään.

”Seitsemänkymmentäluvun lopulla minua alkoi kiusata pelko joutumisesta kansalliseen umpioon…” Luvut jatkuvat Tarkan muistelmien sivulta 456... Vielä ei ole päästy vuoteen 1987, kun aloitin Kuopiossa Savon Sanomien kirjallisuudesta vastaavana toimittajana, jolle Hesarin kulttuurisivut Erkka Lehtolan Aamulehden ja Kaisu Mikkolan Kalevan lisäksi tarjosivat ylivoimaisen vastuksen.

PS pitäisi tarkistaa Aarne Kinnusen muistelmista Päätoiminen elämä (2011), miten kaukana Helsingistä hän vaikutti, tai miten lähellä Helsingin yliopistoa, ettei professoria tarvitse mainita kertaakaan Tarkan kirjassa.

2 kommenttia:

  1. PS2 Tarkan elämäkerta katkeaa vuoteen 1989 ja päätyy itäiseen Suomeen. Pienellä suihkukoneella lennetään Iisalmeen Juhani Ahon haudalle Hesarin eli Päivälehden satavuotissynttäreiden kunniaksi. Varkauden uuteen satelliittipainoon hesarilaiset eivät lennä vaan junailevat, ja sveitsiläisen Wifagin vierellä Tarkka on kuulevinaan uhkaavan äänen julistavan: "Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole." Nämä ovat kirjan viimeiset sanat, joille toivoisi jatkoa. Ja niinhän siinä sitten kävi: paperisen päivälehden aika on ohi. Kultainen kausi sattui 1980-luvulle, vaikka Hesarin entisen päätoimittajan Juha Virkkusen syntymäpäivämuistelmien mukaan lehti tuotti parhaimman rahallisen tuloksen vuosina 2004-2005,

    tjt

    VastaaPoista