Penkkiurheilija | The Black Book of Sport

"Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä", KultuuriCoctail, Yle 21.6.2017.

1

Mistä vaikenin, olen vaiennut jo liian pitkään kysyi Günter Grass ja kertoi sen mikä oli kirjoitettava. Ruutua tuijottava, katsomona kiljuva musta aukko, ihmisen irvikuva kaikkien lypsylehmien äiti ja yhteinen sonni kädestä kärsään oli penkkiurheilija. 

Se ei lukenut kuullut eikä halunnut puhua Urheilun mustasta kirjasta. Sille riitti idolin aforismit urheilusivulla jossa toisteltiin Hannesta hymyilemässä Suomea kartalle ja toiset kansat saunan taakse: Saksa ainakin paska maa. Jos katsoi penkkiurheilijaa, ymmärsi miksi ajattelu oli niin vaikeaa. Häpeämättömällä ihailulla jatkettu voittajan kaipuu loukkaus ihmisyyttä vastaan, rikkaimmat formulakuskit köyhimpiä tuhlauksen maailmanmestareita. 

Nämä veteraani-istujat vikisivät sitten sumppia pollassa ikäloppuja riitojaan sekunneista ja senteistä valmensivat viattomia samalle vammauralle. Ajankäyttöä tehostivat penkkiharkimot joilla oli aina aikaa kalenterissa kun oli matsista kyse. Terveyskuluista valittivat ruskettuneet urhot jotka hoitivat työajalla lenkki-, lentis, lätkä-, sulkis- ja muut vapaa-ajan vammat etelän matkavakuutuksen piikkiin tietysti.

2

Kun penkkiapina ei osannut elää pystyasennossa saati kävellä, silloin bensa ei maksanut mitään kun kakaraa kuskattiin kiipimishalliin. Lapsuutensa istunut jäätyi katsojaksi eikä ikuinen vauva vaihtanut lajia, penkkiä eikä joukkuetta, ei edes netissä etusormella. Mieluummin vaikka nolla-nollapeliä kuin ilman autoa salille. Vaikka sata hienointa Jokereiden maalia, en kävele hallille. 

Mölisevä fani liikutti vain kaljahanaa, tiivis massa liikahti henkilökohtaisilla punaniskoillaan ehkä Ärrälle liikuttamaan keskisormea kansanterveydelle, josta Veikkaus huolehti vasta sitten kun ruletinpyörittäjä kärysi. Uhkapelillä saatiin terveyden tilalle ikuinen jatkosota ja muukalaiskammo, kansallissyöpä joka tappoi leikin, sen ilon mikä lapsessa oli ja meilläkin iti ennen tätä kulttuuria jota veti milloin mikin pallopoikien ja pioneerityttöjen urheilu- sekä kulttiministeri.

3

Ihminen tavoittelee rajojaan, siksi se urheilee sanottiin kun ei osattu olla paikallaan kuin haudassa. Arkussa, hengettömälläkin penkinraapijalla leipänä ja uskontona kirppujen sirkushuvit: urheilutulokset. 

Vaihtoehtoliike oma liike. Omin jaloin ja käsin kohti onnea jota ei verottanut toppatakkimimmin tai kaapunninpoejan makkaramainos. Huipputuet kansanladuille, poluille ja pyöräteihin. Työpaikan puheurheilu korjattiin venyttelyvartilla. Kouluihin pelikielto ja leikkipakko. Punttikuuri vanhusten palvelutaloon.

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja: "Urheilu", 50-51)

"Koska hän rakastaa" | Fernando Pessoa

Porque quem ama nunca sabe o que que ama, nem o que é mar... A mar é a eterna inocência, e a única inonência não pensar...

koska     hän      rakastaa

koskaan  ei  tiedä    mitä

tai mikä on meri...   meri

on ikuinen viattomuus ja

ainoaa viattomuutta usko

Jokseenkin tuntemattomat ystävät: Säisä ja Pulkkinen

Matti Pulkkinen Oriveden Opistolla heinäkuussa 1981.

"Säisän leski" ilmestyy yhtä yllättäen kuin poistuukin Matti Pulkkisen (1944‒2011) Romaanihenkilön kuolemasta (1985). Onko se silti ainoa tähän mennessä julkaistu viittaus siihen, että yläsavolaiset kirjailijat Eino Säisä (1935‒1988) ja Pulkkinen tunsivat toisensa?

Aika saaressa (1980), 26, kuva: Väinö Tuomainen.

"Sokoksessa vielä törmään Säisän leskeen: se oli käynyt täällä yhdellä kivenveistämöllä, etsi yhä mieleistään hautakiveä vaikka kuolemasta monta vuotta; ja leski syyttää, selvästi syyttää, että olin heillä moittinut niiden tyttöä sitä että se luki Astrid Lindgreniä! Miten se oli voinut niin väärin käsittää? Minähän antaisin Lindgrenille heti Nobelin jo minun vallassa olisi! Leski mainitsee miten etevä ‒ minun vääristä syytöksistä huolimatta ‒ tytöstä on kehittynyt." (495)

Haapajärven Suursaari.

Toisen dokumentin iisalmelaisen ja lapinlahtelaisen kirjailijan mahdollisesta ystävyydestä löysin SKS:n arkistosta. Säisälle Pulkkinen lähetti kaksi kapeasta muistilehtiöstä repäistyä sivua kirjeessään 18.7.1980:

"Terve ja kiitos viimeisestä. Laukaisi sen kertaiset jännitykset ja kamala ulapula palautti tekstiin. Kiitoksen ohella valittelut; toivottavasti työsi eivät pahasti häiriintyneet. Ollaan nyt sakilla Laukkarisen mökillä. Kirja valmis, sanat siinä, elämä mykkää ajan kulutusta. Luin Ajan saaressa. Se oli lukemisen arvoinen. Onnea, ja vimmaa töihisi. Tule saunaan jos pysähtyy. Matti P.(ulukinen)"

Aika saaresa Kaltiossa.

Kesällä 1980 Säisä oli kirjailijana parhaassa vimmassaan, Pulkkinen vasta nousemassa siihen vimmaan, joka synnytti Romaanihenkilön kuoleman. Kun Pulkkisen kirjailijanura lähti nousuun, Säisän kaari lipui hänen ennustuksensa suuntaan. Säisähän oli kirjoittanut, että nelikymppisenä työt pitäisi olla tehty, ja hän eli jo jatkoajalla julkaistessaan Kukkivien kuudennen osan Minun maa  (1980).

Aivoinfarktin jälkeisellä jatkoajalla kokee kirjoittavansa myös päähenkilö Max Pulkkisen neljännessä ja viimeiseksi jääneessä kirjassa Ehdotus rakkausromaaniksi (1992).

Jälkeenpäin ajateltuna Kukkiviin liittyi ainakin neljä riskiä, jotka näyttävät toteutuneen liki täysmääräisesti. Muotona sarjaromaani alkoi olla valmiiksi halveksittu 1970-luvun lopulla, ja kuuteen osaan sarjaansa eivät venyttäneet edes Eeva Joenpelto ja Jörn Donner, trilogiaan olivat tyytyneet Seppo Lappalainen, Erkki Lepokorpi, Jorma Ojaharju, Eila Pennanen ja Paavo Rintala. Aiheena maaseudun murrokseen oli kyllästytty ja tyylilajina realismi oli jo modernistien, kuten Veijo Meren ja Erno Paasilinnan, saati myöhempien jälkisianhoitajien halveksima ‒ ja neljänneksi: alue- sekä kulttuuripoliittisesti yläsavolaiset Säisän kotiseudut kuuluvat samaan kainuistien periferiaan kuin tänäkin päivänä.

Einon "ruisleipää muistuttava" saari on olemassa.

Niin Säisä kuin Pulkkinen kuuluvat tänä päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannustoimittajan Kati Hitruhin mielestä niihin "jokseenkin tuntemattomiin" tekijöihin, joiden elämäkerrat "eivät kokemuksemme mukaan löydä riittävää kirjakauppayleisöä".

Pulkkisen osalta Hitruhin linjoilla on akateemikko Hannu Mäkelä blogissaan:

"Itse asiassa Hannu Salama oli jo hieno kirjailija ennen julkisuuskohua ja suuria voimannäyttöjä; Pentti Saarikoski samoin. Annetaan heidän olla rauhassa, kummankin kirjat ovat yhä mitä lukukelpoisimpia. Ajattelen lähinnä kirjailijoita, jotka ovat tulleet ja joiden teokset ovat nykyään jo menneet. Heidän joukkoonsa mahtuvat esimerkkisi sellaiset nimet kuin Hans Selo ja vaikkapa jossain mielessä esimerkiksi Matti Pulkkinen." (Mutinaa 18.4.2017)

Pulkkisesta sain puhua kirjailijan nimikkoseuran tapaamisessa Nurmeksessa 27.5.2017. Säisän päiväkirjateoksessa Aika saaressa (1980) kuvaamalla Suursaarella kävin kevätretkellä. Matkaessee "Aika Eino Säisän saaressa" on julkaistu Kaltiossa 3/2017, 23‒26.

Jos vai kun Kevät tulee tai palaa | Fernando Pessoa

"Kevätruno" Fernando Pessoan museon ovenpielessä
Lissabonissa Rue Coelho da Rochan varrella.

Kevät ja Kevät 7. marraskuuta 1915

Quando tornar a vir a

Primavera

Talvez já não me

encontre de mundo...

Alberto Caiero 7.11.1915

"Jos Kevään tullen

olenkin jo kuollut,

kukkivat kukat samalla tavoin

ja puiden vihreys on yhtä väkevä kuin menneenäkin Keväänä.

Todellisuus ei tarvitse minua.

Tunnen suunnatonta iloa

kun tajuan ettei kuolemani merkitse mitään.

Jos tietäisin kuolevani huomenna

ja Kevät koittaisi ylihuomenna

kuolisin tyytyväisenä siitä että se koittaa ylihuomenna.

Jos on sen aika, milloin se koittaisi ellei ajallaan?

Pidän siitä että kaikki on todellista

                              ja kaikki tapahtuu varmasti;

ja pidän siitä ettei näin olisi

                                    vaikken siitä pitäisikään.

Siksi, jos kuolisin nyt, kuolisin tyytyväisenä,

koska kaikki on totta ja kaikki tapahtuu varmasti..."

Alberto Caeiro 7.11.1915

(Fernando Pessoa: Hetkien vaellus, suom. Pentti Saaritsa, Otava 1974, 32)

Trump Towerin varjo | Central Park NY

Toimittaja Fredrick Law Olmstedt ja Calver Vaux suunnittelivat New Yorkin keskuspuiston, joka avattiin vuonna 1859. 

Keskuspuisto ilman keskusta

metsä New Yorkin keskellä, toimittaja

Olmstedtin unelma 1850-luvulta

eläväisintä Amerikkaa. Keskuspuistot

yhtä kaunis eduskuntatalo

niin Helsingissä kuin Espoossa

tai Puijon polut, miten ne yhdistävät

sen kerran, kun eksymme

leikki voi alkaa kaupungissa.