Milan Kundera
Merkityksettömyyden
juhla
Suomennos Ville Keynäs
Siltala 2014, 127 s.
Vanha Milan Kundera ei tiivistä tahtia vaan
teostaan. Tietämättömyyden jälkeen seuraavaa
romaania saatiin odottaa 13 vuotta, ja uutuus täyttää tuskin elokuvakäsikirjoituksen
mitat. Eikä teoksen lukeminen vie juuri pitempään kuin piipahdus teatterissa.
Tiiviyden lisäksi
romaanin tyyli on paikoitellen kuin selkokieltä. Ehkä siinä toivossa, että
näinä laajojen postharhamien aikoina edes yksi vitsi ei hukkuisi. Että
esimerkiksi ne parikymppiset, jotka tietävät "Stalinin nimen jotenkin
epämääräisesti", eivät pitäisi vaikkapa Putinia yhtä naurettavana nimenä kuin Stalinia.
Parikymppinen rakastaja
kuuluu jo nuoren Kunderan (s. 1929) vanhaan kalustoon. Säärten, pakaroiden ja
rintojen sijasta nyt zoomataan naisen keskelle. Kysytään, millaista on
sellaisen miehen (tai ajan) eroottisuus, joka tiivistyy navan esittelyyn?
Pariisissa kertojamestari
väittää käyttävänsä aikamme kysymysten kuvaamiseen neljää toverusta Alain,
Ramon, Charles ja Caliban. Kirjan todellisuudessa sankareita on enemmän, mutta
liikkeelle paneva voima sama: nainen. Ainoa mies, jolla on vara nauraa kaiken
muun lisäksi vaikka naiselle, on Stalin.
Mestari antaa miehille lahjaksi
Hruštšovin Muistelmat, joiden hän väittää tuottavan hupia. Huvittava on
ainakin nuorimman sankarin muistelmien pohjalta kehittelemä tarina toveri
Kalinin virtsaamisvaikeuksista, jotka hellyttivät Stalinia niin, että hän nimesi
Königsbergin Kaliningradiksi.
Jos Kunderan vitsi ei naurata
vanhempaa miestä, saati naisia, hyväntuulisuus puuttuu, sillä Hegelin mukaan
ilman hyväntuulisuutta on mahdotonta ajatella huumoria. Kunderan sankareista
vanhimman miehen, ja lopulta ehkä meidän kaikkien, ainoaksi auttajaksi jääkin
hyväntuulisuus:
"Vasta äärettömän hyväntuulisuuden
korkeuksista voit tarkastella alapuolellasi leviävää ihmisten ikuista
typeryyttä ja nauraa sille."
Kundera liikuttelee
miehiään kuin marionetteja kohdussa ja leikkaa tiukasti otoksesta, sylistä ja
filosofiasta toiseen. Vaikka yhdelle aukeamalle mahtuu parhaimmillaan kolme erillistä
kohtausta, silti lukija on pääsevinään mukaan aikamme mielettömyyden juhliin. Siveyden
aika on ohi ymmärrän, kun Kundera yhdistää yhdellä Stalinin nyrkiniskulla nuo
kolme kohtausta: navattoman enkelin, vanha armanjakin ja nuoren rakastajattaren.
Iskun jälkeen, vaikka en
siitä toipuisikaan, voin jälleen naureskella ranskalaisen kriitikon
ylistyksille Kunderan uutuudesta: "Ei, rakkaat kyynikot, romaani ei ole
kuollut."
(Savon Sanomat 13.4.2015, 17)