Vanhan Kunderan ranskalainen elokuva | Savon Media

Milan Kundera

Merkityksettömyyden juhla

Suomennos Ville Keynäs

Siltala 2014, 127 s.

Vanha Milan Kundera ei tiivistä tahtia vaan teostaan. Tietämättömyyden jälkeen seuraavaa romaania saatiin odottaa 13 vuotta, ja uutuus täyttää tuskin elokuvakäsikirjoituksen mitat. Eikä teoksen lukeminen vie juuri pitempään kuin piipahdus teatterissa.

Tiiviyden lisäksi romaanin tyyli on paikoitellen kuin selkokieltä. Ehkä siinä toivossa, että näinä laajojen postharhamien aikoina edes yksi vitsi ei hukkuisi. Että esimerkiksi ne parikymppiset, jotka tietävät "Stalinin nimen jotenkin epämääräisesti", eivät pitäisi vaikkapa Putinia yhtä naurettavana nimenä kuin Stalinia.

Parikymppinen rakastaja kuuluu jo nuoren Kunderan (s. 1929) vanhaan kalustoon. Säärten, pakaroiden ja rintojen sijasta nyt zoomataan naisen keskelle. Kysytään, millaista on sellaisen miehen (tai ajan) eroottisuus, joka tiivistyy navan esittelyyn?

Pariisissa kertojamestari väittää käyttävänsä aikamme kysymysten kuvaamiseen neljää toverusta Alain, Ramon, Charles ja Caliban. Kirjan todellisuudessa sankareita on enemmän, mutta liikkeelle paneva voima sama: nainen. Ainoa mies, jolla on vara nauraa kaiken muun lisäksi vaikka naiselle, on Stalin.

Mestari antaa miehille lahjaksi Hruštšovin Muistelmat, joiden hän väittää tuottavan hupia. Huvittava on ainakin nuorimman sankarin muistelmien pohjalta kehittelemä tarina toveri Kalinin virtsaamisvaikeuksista, jotka hellyttivät Stalinia niin, että hän nimesi Königsbergin Kaliningradiksi.

Jos Kunderan vitsi ei naurata vanhempaa miestä, saati naisia, hyväntuulisuus puuttuu, sillä Hegelin mukaan ilman hyväntuulisuutta on mahdotonta ajatella huumoria. Kunderan sankareista vanhimman miehen, ja lopulta ehkä meidän kaikkien, ainoaksi auttajaksi jääkin hyväntuulisuus:

"Vasta äärettömän hyväntuulisuuden korkeuksista voit tarkastella alapuolellasi leviävää ihmisten ikuista typeryyttä ja nauraa sille."

Kundera liikuttelee miehiään kuin marionetteja kohdussa ja leikkaa tiukasti otoksesta, sylistä ja filosofiasta toiseen. Vaikka yhdelle aukeamalle mahtuu parhaimmillaan kolme erillistä kohtausta, silti lukija on pääsevinään mukaan aikamme mielettömyyden juhliin. Siveyden aika on ohi ymmärrän, kun Kundera yhdistää yhdellä Stalinin nyrkiniskulla nuo kolme kohtausta: navattoman enkelin, vanha armanjakin ja nuoren rakastajattaren.

Iskun jälkeen, vaikka en siitä toipuisikaan, voin jälleen naureskella ranskalaisen kriitikon ylistyksille Kunderan uutuudesta: "Ei, rakkaat kyynikot, romaani ei ole kuollut."

(Savon Sanomat 13.4.2015, 17)