Kokeellisen teatterin kultavuosi | Critique

Edessä on kokeellisen teatterin kultavuosi, kun Kuopion kaupunginteatteri menee remonttiin ja Kuopion ylioppilasteatteri irtisanoo vuokrasopimuksensa Työnkulman kanssa maaliskuun lopussa.

Kuva ei liity millään tavalla arvosteluun, mutta tulva on kuvattu keskiviikkona Kuopiossa.

Nyt molempien teattereiden on pakko etsiä uusia esiintymispaikkoja ja yleisöjä, jotka vihdoin pääsevät nauttimaan taiteen paluusta kansan pariin. Toritaiteeksihan teatterin ei tarvitse muuttua, vaikka esityspaikka vaihtuisi teatterimontusta Kuopion torin monttuun.

Kolme katsojaa saapui paikalle, kun ylioppilasteatteri esiintyi omalla kampuksellaan Lukeman tiloissa torstaina. Näytelmän ensi-ilta (18.3.) oli kuulemma kerännyt noin 40 katsojaa Kulttuuriareena 44:ssä, jossa loput neljä esitystä nähdään.

Ylioppilasteatterin esittelemä teatterimuoto on kokeilemisen arvoinen konsti murrettaessa esittäjän ja katsojan välistä muuria. Malli on sovellettavissa myös erilaisiin tiloihin.

Kokeilulla on hieno nimikin (Tutkiva Design), mutta käytännössä katsoja voi äänestää, mihin suuntaan näytelmän juoni kääntyy. Ylioppilasteatteri tarjosi vain kaksi vaihtoehtoa, mutta voisin kuvitella, että ammattinäyttelijät taipuisivat huomattavasti monimutkaisempiin tarinan kuljetuksiin.

Nyt äänestettiin kymmenen kertaa esimerkiksi siitä, pitäisikö valita oma auto vai bussi, talo eli kerrostalo, teatteri tai rallikisat, lihaa taikka kasvisruokaa... Katsojan työtä hyvän ja pahan välillä monimutkaisti se, että hän edusti joko Puunhalajaa, Saituria, Hedonistia tai Laiskuria.

Kun kuuluin puunhalajiin, hyvikset ja pahikset erotteli luonnollisesti. Ekologisia valintojani vahvistivat tietoiskut, joita heijastettiin valkokankaalle esimerkiksi sähköstä, päästöistä ja lapsityövoiman käytöstä. 

Siitä huolimatta, että yritin kääntää noin viiden minuutin kohtauksissa edennyttä yksinhuoltaja Marin tarinaa kaiken hyvän suuntaan, voittajaksi päätyivät laiskurit. Nuo loiset osasivat vissiin käytellä paremmin Diktaattori-, Vallankumous- ja Asiantuntija-kortteja, joilla taidetta saattoi vääntää vielä enemmän pelinpolitiikan suuntaan.

Oppituntina vaikka koulussa Ihmislautapeli, jonka ylioppilasteatteri on tuottanut yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan Lautapelikerho Kärmeksen ja Ympäristöklubin kanssa, toimii tällaisenaan. 

Teatterina pelin haluaisi nähdä yksinkertaisempana versiona vaikka torilla. Näin myös näytelmän viesti terävöityisi, kun kaikki Lukemassa käytetty sähkö pitäisi korvata ekologisemmilla vaihtoehdoilla.

Kuopion ylioppilasteatteri: Elämäsi valinta - Ihmislautapeli. Ohjaus Anni Marin, dramaturgia Tytti Penttinen, käsikirjoitus Tutkiva Design -ryhmä, lavastus Anni Salmi, musiikki Arsi Janhonen, puvustus Sofi Reksis, rooleissa Henna Eronen, Lilli Määttä, Ville Nylén, Lenita Yli-Parkas, Tytti Penttinen ja Soile Sirkka. Esitykset jatkuvat 25.3. Kulttuuriareena 44:ssä.

(Savon Sanomat 24.3.2012 )

Maaliskuussa | A Newspaperpoem (3)

Kevätlumilla varjojen kaiku

     kuultava kaaos.

Perinteinen hiihtäjä on hiipijä

     luistelija avautuu ladulle

kuin kiipijä. Kumpikin tyyli

      samaa ristiriipuntaa

Puijon rinteissä kuten tunturissa.

     Vapaa on vain umpihanki

vaan ei löydy kuin hankiaista

      vaikka kierrän puoli Kallavettä.

Pilvien välissä huilaan

     taivaallisen lenkin.

     

(Sunnuntaisuomalainen 25.3.2012)

Miesten välistä vihamielistä ystävyyttä | Critique

Seppo Maijala, Jari Virman ja Jarkko Lahti. Kuva: Jurkka.

Rosa Liksomin Finlandialla palkitussa romaanissa Hytti nro 6 venäläinen mies ja tyttö kohtaavat junan hytissä. Liksomin näytelmässä Rikos hyttinä on selli, johon ahdetaan neljä miestä.

Kun ovet suljetaan, miesten suut avautuvat. Ensin kiistelevät lähinnä kapitalisti Nalle Wahlroosin ja työelämän huonontumisen historiaa tutkineen Juha Siltalan näkemykset.

Sitten Nallea näyttelevän Seppo Maijalan ja älykkö Jarkko Lahden koppiin tyrkätään työläinen Jari Virman ja vielä papiston edustajaksi itähelsinkiläistä muslimia esittävä Mikko Virtanen. Nalle on tuomittu talousrikoksista, älykkö sotarikoksesta, työmies taposta ja uskovainen terrorismista.

Tutuinta Liksomia näen turkkamaisesti tulkitussa duunarissa siinä vaiheessa, kun hän on niin sekaisin, että ei muista puukottaneensa vaimoaan ja lapsiaan. Ehkä hurmoshenkisessä muslimissakin on kaikuja Liksomin lestadiolaisista, mutta kapitalisti ja teoreetikko ovat uutisia. Heidän saarnoissaan viilletään sellaisia analyysejä, joita ei kuulla A-studiossa.

Ja ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen taitojen rinnastaminen Afganistanissa lasta ampuvaan suomalaistaistelijaan jää näkemättä Urheiluruudussa.

Tv-studion kevyiltä vaikuttavat sen sijaan miesten selliolot. Ruokaa tulee, näytteitä menee ja äitimäinen valvonnan ääni rytmittää Heidi Räsäsen ohjausta. Nyrkki puhuu vain kerran, muuten sellissä heiluu sanan säilä. Mutta sillä tavalla, että siitä ja sen kestävyydestä ei jaahkata, vaikka naista ei ole nähty valovuosiin.

Kun miehet puhuvat, yleisö ei hirnu. Ja se mikä muutaman kerran naurattaa, lähtee ajatuksen voimasta, ei katsojan mielistelystä. Suvereeenisti tulkitut monologit eivät vie tilaa toisilta näyttelijöiltä, toisaalta neljä sooloilijaa saadaan harvemmin pelaamaan samaan maaliin.

Kun kustannustoimittaja Harri Haanpää poisti Hytti nro 6:n käsikirjoitustuksesta 150 sivua, niin keskittämisen halua herättää  Rikoskin. Tuottaako suomalainen kapitalistikaan noin ahkerasti puhetta, ja eikö sitä ole tarkoitus kuunnella, kun taustalla pyörii liikkuvaa kuvaa ja äänimaailma kertoo kolmatta tarinaa?

Kunkin rikos on elämänmittainen kakku. Lopulta vain perheensä surmaaja pitää tekoaan niin sovittamattomana, että hän haluaa jäädä vankilaan. Muut eivät muuta näkemyksiään ja jatkavat valitsemallaan tiellä vapaina miehinä vapaassa maassa.

Rikoksen opetuksen mukailisin keihäsmies Seppo Rädyn sanoin: Suomi on paska maa ja samaan tavaraan hukkuvat pian muutkin.

Rosa Liksom: Rikos, Teatteri Jurkka. Ohjaus ja dramaturgia: Heidi Räsänen, rooleissa: Seppo Maijala, Jarkko Lahti, Jari Virman ja Mikko Virtanen (TeaK), puvut: Kaisa Rasila, lavastus: Pekka Korpiniitty, äänet: Tuomas Fränti, valot: Jukka Laukkanen, videot: Mari Keski-Korsu ja koreografia: Panu Varstala.

(Savon Sanomat 17.3.2012)

Kana sekä kukko | Poesin tar ner

Kana sekä kukko

Maljapurossa,

ite Kukkonen

puhuttelee minua.

Vastaanko

vai kiitänkö

niin että olen kotona.

”Poesin
tar ner

männniskan

på jorden

och får henne

atta vara

hemma där.”

(Kaj Nyman: Husens språk, 1989)

Suur-Suomi | A Newspaperpoem (2)

       Mitä suurempi kunta sen isompi valtakunta;

Suur-Suomi totta kun pieni maa yhtä lääniä.

      Suurvallan lihottaa yksi aatos, yksi ylinopisto

puolue yksi yli muiden: yksin oot sinä yksin-

      yrittäjä. Äänisjärvi, Pohjantähti, Viennan suut

siin' on mahtirajat jotka piirtää Henna hento;

      veli valkoineen ratsastaa jälleen hallitusti

rakennemuutoksella: SS-demokratia

      ylivoimainen vientituote etelästä pohjoiseen

sitten meiltä itään. Kun vapaa korven kansa

     ajetaan isompaan leiriin vapaaehtoisia maksajia

näyttää olevan enemmän. Vaan raja railona aukeaa

     edessä aasit, Itä-Suomi, Lapin suot, hurtat

lakeuksillaan. Joskus arvon mekin ansaitsimme

     Suomenmaassa pienessä; nyt tääl' ei auta

aatos, armo, auttaa lotto, jää kaipaus, ehkä köysi."

(Sunnuntaisuomalainen 4.3.2012)

Korppiparvi ennnustaa kevättä ja kuolemaa | Critique

Helsingin-reissulla kannattaa kiivetä hetkeksi Kiasman ylimpään kerrokseen. Tosin hetki voi venyä niin, että myöhästyt palaverista. Kiasman yläkertaan levittäytyy nimittäin äänimaisema, joka nitkauttaa arkinäkemystä avarampaan suuntaan. 

Kanadalaisen taiteilijaparin Janet Cardiffin ja George Bures Millerin Korppiparven (2008) äänet tulevat 98 kaiuttimesta. Vastaavaa kokemusta voi metsästää YLE Radio 1:n Ääniversumin ohjelmista, mutta taidemuseon isossa tilassa aallot, kone, kuorot, laulu, linnut, piano ja meri liikkuvat kymmeniä metrejä niin, että kohiseva jyrinä tuntuu ajoittain aidommalta kuin oikea myrsky.

Huipputekniikalla luonnon ja kultuurin äänille sävelletyn sinfonian keskiössä on kuitenkin sana, kun Janet Cardiff kertoo kolme unta, joita yhdistää loppua kohti lisääntyvä kauhu.

Korppiparven jännite syntyykin kauhun ja kauniin ristiriidasta. Kun venäläisen mieskuoron Pyhä sota houkuttaa isänmaallisiin marssitunnelmiin, korpit lehahtavat pään yli, ja näen ne viattomat, jotka Stalin tyrkki joukkohautoihin. Teoksen korppi on sekä kuoleman lintu että ennustaja.

Painajaisten jälkeen Janetin kaunis kehtolaulu helpottaa, kunnes Korppiparven kuunnelma tai elokuva ilman kuvaa alkaa alusta. Tilassa on hyvä liikkua, mutta parhaat tehot irtoavat tuolilla kaiutinten keskellä. Lopulta sana hiipuu, teos työntyy tilalle ja myönnyn olemassaololle. Sen jälkeen katson eri tavalla helsinkiläistä varistakin.

Cardiffin sanat yhdistävät installaation äänirunouteen, jota on kuultu kuopiolaisessa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa mm. Christian Bökiltä, Leevi Lehdolta ja Charles Morrowlta. Jos Cardiffin "librettoa" seuraa paperilta, paljastuu myös kirjoittamisen vaikeus. Miten erilaiselta kuulostavatkaan äänet, joita yritetään sanallistaa näin: "Käheää hengitystä. Hengitys tasaantuu ja loppuu, sellojen tilalle korkeat soittimet ja tuulen ääni."

Korppiparvi on poikkitaiteellinen työ, jonka arvostelemisen vaikeutta lähestytään elo-syyskuun vaihteessa Helsingissä. Arvostelijain liiton  kansainvälisen seminaarin otsikko on "Critcs Between Arts".

Janet Cardiff & George Bures Miller: Korppiparvi ˗ The Murder of Crows 20.5. saakka taidemuseo Kiasmassa. Videonäyte www.kiasma.fi/ohjelmisto/korppiparvi.

(Savon Sanomat 29.2.2012)