(Savon Sanomat 30.3.2008)
maanantai 31. maaliskuuta 2008
torstai 27. maaliskuuta 2008
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Rämälän kuusi | Gran Trotby Kimito
Vas. valokuvaaja Ritva Kovalaisen "Kuusi" teoksesta Puhuvat puut, Kemiönseudun luonnonsuojeluyhdistys 2005: "Tien varrella peltoaukealla seisova puu toimii maamerkkinä ja on saanut lähinaapuriltaan lempinimen Kotikuusi." Oik. Rämälän Vehmaskylän kuusi syksyllä 2005.
Kuusi on vihreä, joka kerta kun olemme tavanneet metsässä.
Kuusi on ruskea, joka kerta joulun jälkeen sen muistaa myös metsässä.
Kuusi on puujalka, jonka Suomen metsäteollisuus yrittää sahata poikki Amerikassa asti.
Kuusi on jalkapuu, jonka kuningas ja kirkko ottivat käyttöön ennen joulukuusta.
Kuusi on suomalainen, joka tietää, että ensimmäinen kuusi teloitettiin joulupuuksi Saksassa.
Kuusi on tanskalainen, joka näyttää muille maille sikatalouden mallia myös joulupuun tuotteistamisessa.
Kuusi on sävellys, jonka haluaisin soittaa, mutta antaa Sibeliuksen nukkua rauhassa Ainolassa oman kuusensa alla.
Kuusi on parsa, joka nousee torille kesken talvea ja lumia.
Kuusi on puu, joka auttaa lapsia, oravia, savua ja sieluja kiipeämään taivaaseen.
Kuusi on pakanuus, joka koristellaan piiloon Betlehemin tähdellä, valistuksen valoilla ja herran enkeleillä.
Kuusi on metsännenä, joka niistetään jouluksi kotiin.
Kuusi on kotipuu, jonka varjolla kansainvälinen bisneslapsi kannetaan tupaan.
Kuusi on jalka, joka tulvii ja kuivaa heti kun silmä välttää.
Kuusi on ongelmajäte, joka joulun jälkeen haisee muiden työttömien kavereidensa kanssa roskapönttöjen ympärillä.
Kuusi on ilkiö, joka seisoo nurkassa niin kuin pitää kärsiä aina ankaran juhlimisen jälkeen.
Kuusi on piru, joka siementää neuloja villasukan pohjaan.
Kuusi on kirous, jota pitää käsitellä rukkaset kädessä eikä karahka silti suostu menemään hellaan, uunin tai takkaan.
Kuusi on Kullervo, joka potkii tulessa niin että kipinät sinkoilevat ja polttavat vielä Kalevan, Pohjolan ja Sammon.
Kuusi on onneton, joka kerta kun pihka paukkuu.
Kuusi on iloinen, joka kerta kun sitä ei paukutella eikä varsinkaan uutena vuotena.
Kuusi on vielä iloisempi, joka kerta kun orava käy sammalvuoteelle ja taivaan linnut muuten vaan kylässä.
Kuusi on tarina, joka päättyy näin:
"Lapset leikkivät taas puutarhassa ja pienimmällä oli rinnassaan kultainen tähti, jota kuusi oli elämänsä onnellisimpana iltana kantanut latvassaan. Se oli kuitenkin nyt mennyttä, sillä kaikki päättyy aikanaan, ja koska kaikilla tarinoilla on loppunsa, tämäkin loppuu tähän."
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Ukkosenjumalan puu | Tamme-Lauri
Monta puuta on pantu setelipaperiksi, harvempi nostettu seteliin. Tamme-Laurin tammi kasvaa Viron kymmenen kruunun setelissä.Ei välttämättä rahan, vaan jostain muusta syystä Viron isointa puuta lähestyi varovasti.
Noin 700-vuotiasta Tamme-Lauria pidetään 100 vuotta vanhempana kuin Suomen suurinta tammea. Kun Tamme-Laurin rungon ympärysmitta on 831 senttiä, Piikkiön tammi yltää 7,66 metriin. Korkeudessa Urvasten kylän "Ukkosenjumalan puu" voittaa Piikkiön tammen kahdeksalla metrillä.
Maauskon merkiksi Tamme-Laurin oksaan oli sidottu punainen kangassuikale. Toisen uskon merkkinä runkoon oli työnnetty karkkipaperi. Joku oli tuonut myös kukkia puun juureen.
Äkkiä juoppo karjaisi pellon takana tutulla äänellä: "Ratiritiralla."
Yllätys odotti rungon takana. Tai ehkä ensimmäinen yllätys oli tammen eteen tökätty esittelykyltti, jota en löydä yhdessäkään Tamme-Laurin kuvasta.
Kun katse kipitti rungon selkäpuolta, huomasi miten seitsemän miestä vetäneen onton tammen sisään oli valettu tonneittain sementtiä ja tiiliä. Ylhäältä tuijotti tyhjä uunin suu, johon luukku jäi tekemättä. Taivaasta alas asti juoksi ukkosenjohdatin.
Valokuvaaja Taneli Eskolan mainiossa Tammen-Laurin tapauksessa, Musta Taide 2001, uunin suusta puhutaan tuuletusaukkona. Mutta kun kysyy itseltään, miksi epäesteettinen ruostereikä ei näy "Ukkosenjumalan puun" kuvissa, päätyy lähelle sitä, miten me rakennamme kulttuuria ja markkinoimmme luontoa.
Kun Piikkiön tammea ei täytetty sementillä ja tiilillä, se menetti syksyn 1977 myrskyissä suurimman oksan. Siksi Suomen isointa sanotaan nyt torsoksi, joka ei käy kaupaksi.
Kun luonto ei pärjää omillaan, eikö siitä voi päätellä, että esimerkiksi suojellut metsät kannattaa palauttaa talouden piirin. Kun Viron vanhin puu ei pysy pystyssä ilman apua, niin eikö asuteta liito-oravat, tupajumi ja torakka johonkin autioiden kirkonkylien kerrostaloon. Keskittämällä luonto yhteen leiriin, tuotteistamme kulttuuria ilman itikoita ja muita häiriötekijöitä, kuten luonnonsuojelijoita ja Viron maauskoisia, jotka kumminkin vastustivat Euroopan unionia.
Urvasten kylässä tapasin tammen lisäksi muutaman maauskoisen, jotka elvyttävät pitojaan suomalais-ugrilaisista lähteistä. Etelä-Virostakin lähteet kuivuivat niin, että maauskon rippeet piti käydä keräämässä mordvilta ja udmurteilta Uralin juuresta.
Nämä ja monet muut vähemmistöt, jotka yrittävät elää omalla maallaan omilla eväillään, vastustivat unioniin liittymistä. Urvastetta isomman kylän markkinoilla tajuasi, miten pieneen vähemmistöön Võrun maauskoiset kuuluvat. Naapurikylän markkinoilla ihmisen silmistä näki, että Viron EU-äänestys oli yhtä selvä peli kuin Natoon liittyminen. Silmät kiilsivät tavaran perään, niin että mikään ei estä haluamasta lisää. Ja siinä tahtomisessa unionista löytyy auttavaa kättä Kiinaan asti. Toisaalta toivottavasti EU:n vähemistökansojen valtuutettu yrittää puhua järkeä presidentti Medvedeville kesäkuussa ugrien V maailmankongressissa.
Siihen aikaan kun Tammen-Laurin siementä pantiin, saksalaiset käännyttivät nykyisen Latvian ja Viron alueen kansoja kristinuskoon. Liivinmaan kronikasta voi tutkia, miten alkuperäisväestö taipui uuteen yhteiskuntajärjestykseen yli 700 vuotta sitten. Veikkaan, että Tammen-Laurille uskon ja uuden rahauskon voitto maauskosta ei liene uutta.
Otan Tamme-Laurista 31 kuvaa, jotka eivät onnistu. Ehkä paremmin palavan puukuvan löydän Võrun vanhan kirkon ikkunalaudalla nukkuvasta kyntteliköstä.
tiistai 11. maaliskuuta 2008
Niin pitkä matka | It's a Long Way to Tipperary
Junassa Helsinki–Kajaani vastaan noin viidellä esimerkillä, joissa periferia häviää leikin 6–0. Ainoiksi reilunpelin joukkueiksi osoittautuvat Nihil Interit ja Castrénin seura.
HELSINGIN-matkani maksaa tällä kertaa M. A. Castrénin seura, jonka hallituksessa yritämme auttaa myös suomalais-ugrilaisia runoilijoita niin, että he voisivat kirjoittaa omalla kielellään Venäjällä.
Muistan 90-luvun nuorvoimalaiset epäkohteliaana porukkana, joka jakeli ranskalaisia poskisuudelmia toisilleen. Sieltä Robalta päin kukaan ei ole käynyt kylässä sitten Elävien Runoilijoiden Klubin perustamisen.
ERKin perustamisvuonna 1994 juhlimme Puškinin syntymäpäiviä Kuopiossa, mutta sen jälkeen Huvilateltan linnut ovat lentäneet ylitsemme Kajaaniin ja Kuhmon kamarijuhlille, jossa pesii heinäkuussa enemmän tuttuja.
Sen sijaan Nihil Interitin runoilijat, kuten Jonimatti Joutsijärvi, Leevi Lehto, Teemu Manninen ja Miia Toivio, ovat käyneet Kuopion Kirjakantissa esiintymässä enemmän kuin ERKin lyyrikot 13 vuoden aikana. Savolainen kirjallisuustapahtuma Kirjakantti on järjestetty neljä kertaa, ja Nihil on tuottanut esittävän runouden seminaarit ja karsinut Uudenmaan parhaat lavarunoilijat Poetry slamin SM-finaaliin.
Runo-Suomesta puhuminen tuntuu yhtä oudolta kuin Heikki Turusen romaanin kehuminen, vaikka Pohjoinen ulottuvuus, 2007, avasi silmiäni sille, mitä unioni saa aikaan alueella, jonka luulin tuntevani.
Jatkuuko maan sisäinen kolonisaatio samaan aikaan, kun Huvilateltassa runoillaan globaalista eriarvoisuudesta?
Toisaalta en minäkään tunne yhtään saamelaista runoilijaa. Ehkä tapaan hänet ensi kesäkuussa Hanti-Mansijkissa, jossa saamelaisilla on oma valtuuskunta. Saamelainen tai venäläinen Vantaalla on kumminkin kauempana kirjallisuutemme puurolautaselta kuin Herra Tossavainen Savon sisäradalla.
Ennen kuin juna nytkähtää Tikkurilasta, erotan Pasilan tähtitornin. Siellä jossain toimitetaan Agricolan juhlavuoden kunniaksi Sanakirja-ohjelmaa. Yleisradion väen valitsemien yli sadan sanankäytön ammattilaisen joukkoon kelpaa vain neljä pizzakolmion (Helsinki–Turku–Tampere) ulkopuolista esiintyjää: Anni Juuso, Pirkko Muikku-Werner, Mari Mörö ja Matti Mäkelä.
Pizzakolmio–runo-Suomi 100–4.
Pasilan lisäksi Ylellä on 20 maakuntatoimitusta. Jos kattavin media toimii näin, kuuleeko periferian juttuja enää muulla kuin netissä?
Kurkelan vastaus tuli maaliskuussa, ja Sanakirjaa tuotetaan koko vuosi radioon ja televisiooon. Muutoksia Ylen liturgiaan ei tehdä.
Ylen jakaman runopalkinnon Tanssivan karhun reviiri on vielä pienempi kuin karhun. Radioväen valitseman kuuden hengen palkintoraadin kaikki jäsenet ovat Helsingistä.
Jos Karhun raatia ja varsinkin reviiriä ei näy kuvissa, niin Runoraadin kuvista on siivottu runoilijat. Tuntemattomien sanatyöläisten sijasta Runoraadin puffeissa nauravat jostain muulta tutut ammattihenkilöt. Ja jos näitä raatijulkkuja ei saataisi studioon häpäisemään itseään, Minna Joenniemen hieno ohjelma lopetettaisiin. Runoraati jääkin tauolle vuodeksi 2008.
Espoon Selloon matkustin Pohjois-Savon läänintaiteilijan kanssa viime kesäkuussa lentokoneella, autolla ja bussilla. Sellossa kerroimme muutamalle opettajalle, miten Poetry slameja on järjestetty Savossa jo seitsemän vuotta. Espoolaiset eivät olleet käyneet lavarunokisoissa, mutta kokouksen päiväkirjaan periferian slam-kokemukset jäivät kirjaamatta.
Vaikka Savon kouluissa on slämmätty satunnaisesti, jatkuvaan runouden opetuskäyttöön ei ole päästy, ei edes säännöllisiin kirjailijavierailuihin. Runouden kannalta eteenpäin kaadutaankin, kun lavarunous otetaan opetuskäyttöön edes niissä kouluissa, joissa kirjallisuuden opetus on jo paremmalla tolalla kuin periferiassa.
On enemmän kuin valitettavaa, että niin harvat pääsevät nauttimaan vaikkapa Anja Erämajan ja Outi-Illuusia Parviaisen slam-tunneista. Toisaalta tämä on esimerkki siitä, mikä on oman lukioni Vesannon takamatka Ressun resursseihin nähden, ja voi olla niinkin että jostain Espoon periferiasta löytyy lukio, jossa ei ole nähty kirjailijaa.
Jos koulujen taidekasvatus ei lähde samalta viivalta, niin yliopistojenkin kirjaviisaudella on yksi keskus: Helsingin yliopisto. Koska Finlandia-romaanin diktaattoriksi kelpaa vain Helsingin yliopiston professori, niin tulevaisuuden huippuyliopistoonkaan ei saa päästää sitä navettaäijälta haisevaa piimähattua, joka ei ole sisäistänyt siemenestä pitäen, mikä sitä F-luokan estetiikkaa on.
Sanomatalon kulttuuritoimituksessa kaikki kuusi runoudesta kirjoittavaa kriitikkoa (Kantokorpi, Korhonen, Koskelainen, Koskimies, Petäjä ja Sinervo) ovat Helsingin yliopiston kasvatteja, ja sama HY-kytkös haisee luonnollisesti HS:n valitsemissa vuoden runokirjoissa.
Pizzakolmion ulkopuolelta on nyt yksi toimituksen jäsen: Outi Oja, Jyväskylän yliopisto. Pizza–periferia 7–1.
Samalle kustantajien lobbauslaitumelle keskittyvät vähitellen myös Kiiltomadon arvostelemat kirjat ja kirjoittajat, vaikka valtion rahoittaman nettilehden piti loistaa siellä, missä kirjakokkareiden ryypyt eivät lämmitä: suotta unohdetussa marginaalissa, joka ei luo asiakaspintaa.
On onni asua vallan sivussa. Alueellinen esikoisoikeus mahdollistaa sivullisen vallattomuutta.
Tai sellaisen tyhmyyden, että runoilen syrjäseudusta maailman napaa samalla äänellä kuin sanotaan stadi on stadi. Navettaäijän pilkkaajien ykköspallin lunastanut Antti Nylén on yhtä tyhmä väittäessään, että ”essee on kirjallisuudenlajeista kitukasvuisin, marginaalisin”. Mitäpä tuohon vaintelisi keravalainen aforistikko.
Kämppä Kalliossa on niin kallis, että siitä pitää nauttia yötä päivää, ja tässä mielessä hetki maakuntaretkellä on suurta tuhlausta.
Kirjalliset instituutiot ajattelevat jatkossakin helsinkiläisesti, ja maan sisällä kielelliset ja ruumiilliset toiseudet eivät kuki.
Jos ”lyriikan alalla on olemassa elävä pohjoismainen verkosto”, kuten Oscar Rossi väittää antologiassa Tämä ei ole fiktiota, niin miksi Suomen sisällä ei ole alueellista runoverkostoa? Vai voidaanko sellaisena pitää poetry slameja, joiden SM-karsintoja on järjestetty kuusi vuotta 6–8 paikkakunnalla? Kuopion Kirjakantin kolmen finaalin jälkeen seuraava lavarunouden loppukisa on Oulussa ja vuonna 2009 runoillaan Kotkassa.
Tämä ei ole fiktiota. Eikä se, että viime syksyn 18 runoilijan SM-finaaliin oli käytettävissä 1300 euroa. Pelkkä junalippu Helsinki–Kuopio–Helsinki maksaa yli 100 euroa.
Kun periferia maksaisi tällaisen tuontitullin, ehkä voitaisin repäistä sitä eksotiikan huntua, joka antaa muulle kuin Heli Laaksosen murrerunoudelle pysyvästi vieraan, oudon ja alempiarvoisen leiman.
Islannissa ”syrjäseudut ovat astuneet esiin ja tehneet itsestään kelvollisia vaihtoehtoja” (Anna Hallberg, s. 93).
Kun Kirjamaan toisessa osassa kysyttiin, onko Oulu paska kaupunki, vastausta ei myönnetty.
”Joskus tuntuu, että kaikki kirjailijat ovat keskittyneet Helsinkiin, ja sen takia lähdemme Kuopioon”, toimittaja Anna Tulusto sanoo, kun kuvausryhmä päättää seuraavaksi matkustaa Kuopioon. Kun tullaan Kuopioon, kirjailijat tuodaan mukana Berliinistä, Helsingistä ja Jyväskylästä.
Kirjamaa–Kuopio 4–0.
Parnasson blogiin kirjoitin pari viikkoa ennen Kirjamaassa lähetettyä Savon osuutta: ”Keskuksesta saapuville periferia on lavaste. Lavastetoimittajille alkuperäisasukkaat ovat kohde, jonka tiedot riistetään keskukseen vallan ehdoilla. Jos lavastus ja kohde eivät miellytä Pasilan ennakkokäsityksiä, ne otetaan mukaan ja vaihdetaan.”
Pieksämäeltä lähtee sivuraide Joensuuhun, jossa Kirjamaa antoi kolmen periferian kirjailijan puhua.
Pieksämäellä muistelen, miten lausuja Anna-Liisa Alanko sanoi seminaarissa Pohjois-Karjalaa ”runon ja laulun maaksi”.
Vierailevat tähdet, lausuja Helka-Maria Kinnunen ja näyttelijä Kaija Pakarinen, väittivät Joensuussa, että tällaista tilaisuutta ei kannattaisi järjestää Helsingissä.
Meidän Moldaviassa marginaalin marginaaliin kuuluvat Alanko ja muut esittävät runoilijat, joiden tasoisia ei löydy Kuopiosta. Marginaalissa voi kokeilla vaikka lausumista tai äänirunoutta Kirjakantissa, koska keskuksen aika menee vallan vaalimiseen.
Erkki sentään kustansi joka kerta yhden vieraan Puškinin syntymäpäiville, joista yritin huolehtia kymmenen vuotta. Eläviä juuria Venäjän kansallisrunoilijan juhlinnalle ei kuitenkaan kasvanut kuopiolaiseen maaperään.
Mutta pyytääkö Suomen ainoa Puškinin patsas anteeksi edes savolaiselta, kun kansallisrunoilijan säkeitä muisteleva Putinin armeijan ratsastaa Tšetšeniaan? Ja seuraavaksi otamme Berliinin!
Alun perin Valkeisenlammen rannalla piti seistä Leninin patsaan ja Kuopion ystävyyskaupunki Pihkovaan piti lahjoittaa Kekkonen. Kun bolševikki saatiin neuvoteltua runoilijaksi, Urhokin vaihtui Sibeliuksen muistomerkiksi.
Jotain sellaista korkeaa kuin Puijon torni runouden kumminkin olisi hyvä olla, että se virvoittaisi juhlasalia – sen jälkeen, kun siitä on niin puhuttu lasipalatsissa. Jos savon kielen tekee oudoksi sille itselleen, kuten Leevi Lehto ehdottaa esseessä ”Vaikutteiden paradoksit” ratkaisuksi provinsialismille, runoilee yhtä sokealle kuulijalle kuin aitosuomalainen uuden musiikin säveltäjä Intian Mylaporessa.