Rothin kuoleman pelko tiivistyy

PHILIP ROTH

Jokamies

Suom. Arto Schroderus,

Otava 2007, 206 s.

Philip Rothin teokset mainittiin useammin kuin kenenkään muun New York Timesin listatessa vuoden 1980 jälkeen ilmestyneet merkittävimmät amerikkalaiset kaunokirjat. Syynä voi olla se, että harvalla on tarjota listalle lähes kahtakymmentä teosta, mutta kertoo se myös Rothin paikasta kaanonissa.

Roth on kirjoittanut niin paljon, että sivumäärältään ohuen Jokamiehen kappaleet saattaisi koota hänen aikaisemmasta tuotannostaan. Hyvä veli ja huono veli, joista jompi kumpi tekee kuolemaa, ovat kertoneet juutalaisperheen tarinaa useamman kerran.

Jokamiehessä kuolemaa tekee Rothin (s. 1933) ikäinen mies. Nimettömän mainosmiehen kertomukseen ei kuitenkaan ilmesty Rothin alter ego Nathan Zuckerman, vaikka hänen kuoleman pelkonsa voi lukea jatkona 2000-luvulla suomennetun ”Amerikan trilogian” kirjailijan rapistumiselle.

Mainosmiehen hyvällä veljellä on nimi, ja Howie saa haudata tyytymättömän veljensä. Mainostajan pojat eivät anna anteeksi isälleen edes haudalle sitä, että tämä jätti perheensä ja rikkoi sen jälkeen vielä kaksi avioliittoa.

Huonon jokamiehen lohduksi jää tytär. Ilman tätä Kuningas Learin Cordeliaa lukijalle ei juuri lohtua suoda. Jokamies on jatkuvaa oireiden ja leikkausten luetteloa. Lopuksi selvitetään piirun tarkasti, kuinka hauta luodaan sille hautausmaalle, jolle kertoja joutuu romaanin alussa.

Kun lopun jälkeen lukee alun, hautajaiskuvan henkilöt tunnistaa paremmin, mutta armoa ei tule. Rothin tavaramerkki satiiri on poissa, kun edessä on tämä peräseinä: ”Vanhuus ei ole kamppailua, vanhuus on verilöyly.” Kuolema tekee meistä kaikista jokamiehiä.

Leo Tolstoin viimeisessä helmessä Hadzi Murat, joka tiiviydessään vertautuu Jokamieheen, kuolema tulee enemmänkin helpotuksena kuin Rothin pelon ja kärsimyksen kuvauksissa, jotka lävistävät hänen myöhäistuotantonsa. Rothin kruunussa Jokamies ei kuitenkaan loistane yhtä kauniina timanttina kuin Murat Tolstoin tuotannossa.

Luin Jokamiehen Mäntylän palvelukeskuksen asukkaille, jotka pitivät sitä erilaisena ja mielenkiintoisena. ”Hyvää, tavanomaista kuvaava kirja”, sanottiin. Jossain vaiheessa lukuja keskustelua herätti, miksi ne ukot aina juoksevat nuorten naisten perässä. Lopullista vastausta ei keksitty.

Suomentajalle voi sanoa, että teksti sopii suuhun. Rothin ajatusviivoilla pätkimät sivujuoksutukset tiputtavat joskus kuulijan, mutta se joka näkee, voi palata jäljille.

(Savon Sanomat 16.12.2007)