Mieleni minun tekevi | It is my desire, it is my wish

Saga. The Journey of Arno Rafael Minkkinen. Edited by A.D. Coleman and Todd Brandow, Chronicle Books, San Francisco 2005.

Kun mies kävelee vetten päällä, moni kysyy, miten se on mahdollista edes valokuvassa. Kuvan ottaja vastasi mielellään, kunnes 9-vuotias tyttö sanoi selityksen kuultuaan, että hän oli aina kuvitellut miehen kävelevän krokotiilin selässä.

Sen jälkeen Arno Rafael Minkkinen ei ole kertonut niin halukkaasti töidensä taustaa ja hän pyysi leikkaamaan vuonna 1974 Beach Pondin päällä kävelevien jalkojen selityksen Kimmo Koskelan tv-dokumentista Still Not There, 1995. Krokotiilia ei pidä tappaa, se on yhtä hyvä lähtökohta kuvista kertomiselle kuin mikä muu tahansa.

Saga on komea dokumentti Minkkisen 35-vuotisesta työstä. Jos Helsingissä syntyneen Minkkisen (s. 1945) omakuvien sarja jatkuu vielä viitisen vuotta, hän on kuvannut itseään pitempään kuin kukaan muu valokuvauksen historiassa.

Sagassa kuvien salaisuutta purkaa kolme esseetä, mutta paras yritys on Minkkisen oma teksti, jossa hän kertoo miten on oppinut ajattelemaan kameroidensa kautta. Esimerkiksi suomalaisessa puukirkossa oli ajateltava nopeasti, koska ulko- ja sisäoven sulkeutumisen välissa alastoman kuvaajan oli ehdittävä laittaa vaatetta päälle. Onneksi oli kesä.

Neljää selitysyritystä yhdistää Diana Arbus ja vuoden 1963 kuva nudistileiriltä. Minkkinen ei tavannut Arbusia, mutta hänen teoksensa synnyttivät ensimmäisen omakuvan 1971 ja ainoat värivalokuvat 1982.

Syyskuun 1971 alkukuvassa filosofi Arthur C. Danto näki ihmisen haudan reunalla ja vasta sitten miehen peilissä. Paljon tämän syvemmälle ei päästä fenomenologian välineillä, vaikka Danto kaivaa taustatekstiksi Shakespearen Myrskyn samalla tavalla kuin kirjailija Alan Lightman käyttää Punahilkkaa. Satu muuttui toiseksi, kun se luettiin lopusta alkuun, ja samaan lapsuuden tuntemukseen hän törmäsi kuvien äärellä: äkkiä tutusta tulee uutta.

Lightman näkee Minkkisen rikkovan luonnon ja kulttuurin rajan. Alaston vartalo ei ole vain alaston, vaan se on puhdasta muotoa ja massaa. Samaistuessamme tähän ”päättömään” löydämme ajattomuuden. Kuulostaa vakavalta, vaan Lightman muistuttaa, että kuvissa on huumoria, ja se tekee Minkkisestä suuren taiteilijan.

Ja vaikka kuvien mies on riisuttu, siitä huolimatta hän jää tuntemattomaksi, ja tämän ’intiimin tuntemattomuuden’ kautta itse kukin samaistuu ja näkee sen, mitä ihminen on. Lightmanin luottamusta lisää ajatus siitä, että Minkkinen ei manipuloi kuviaan. Kuitenkin Minkkisen mukaan jokainen hänen vedostamansa printti on erilainen.

Mikä sitten erottaa Minkkisen töitä vaikkapa performansista tai body artista? Kriitikko ja historioitsija A.D. Colemanin mukaan ennen muuta se, että Minkkinen tarkentaa tekemisensä älykkäiden valokuvien tekemiseen. Taustalla näkyvät pioneerit kuten Adams, Watkins ja Weston, mutta ehkä lähin edelläkävijä on Alfred Stieglitzin kubistinen muotokuva Georgia O’Keeffestä.

Laajin Suomessa esitelty Minkkisen näyttely on Salon taidemuseossa 9.4. asti, ja sitten satu jatkuu maailmalla. Kun Saga ja samanniminen näyttely on jaettu 12 teemaan Kalevalasta lainattujen mottojen mukaan, Minkkisen ja Elias Lönnrotin suomalaiset juuret eivät unohdu, olipa omakuva otettu Maltalla tai Mexicossa.

Kytkentää Kalevalaan ei tehnyt Minkkinen, vaan Sagan toimittajat Coleman ja Todd Brandow. Kalevalasta löydettiin sama eeppinen tarina kuin Minkkisen pitkän tähtäyksen työskentelystä, mutta kuvien saloja se kertoo yhtä paljon kuin 9-vuotiaan krokotiili.

Tuottajilleen Minkkinen antoi 300 – 400 vedosta, joista tähän tarinaan sopi 120. Sagan lopun bibliografiat tarkentavat taiteilijan uran Suomesta Amerikan kautta ainoaksi laatuaan. Kuopiosta on mukana kolme kuvaa, jotka on otettu ”Kalavedellä”.

(Savon Sanomat 3.3. ja Keskisuomalainen 18.3. 2007)