 |
| Vuonna 2020 luettuja, selattuja ja lukematta jääneitä valtion kirjallisustoimikunnan jäsenille lähetettyjä proosateoksia. Vas. lasten ja nuorten kirjat, kuvasta puuttuvat runot. |
’Niin sitä luulee
tietävänsä, ja sit tulee nimiä, jotka merkittävän asiantuntijaraadin mielestä
pitää tuntea.’
Hän miettii, miksi ei
tunne Bertelliä [Ann-Luise] tai Hellsteniä [Ritva]. Pitäisikö siitä syyttää
itseä vai muita? ’Muodostan käsitykseni median perusteella, ja sen, mitä some
mulle algoritmien puitteissa työntää.’” (”Moi Lontoosta! Päätös on tehty.” Suomen
Kuvalehti 27.11.2020, 34)
Onko raati tehnyt työnsä
vilauttaessaan ehdokkaillaan, missä kuplassa itse kukin elää ja kuvittelee
tietävänsä, mistä aikamme taiteessa on kyse?
Vaikka luen noin 150
työhuoneeseen postitettua kirjaa vuodessa – ja kirjastosta 1–5 viikossa, totuus
tämänkin vuoden sadosta on jotain muuta. Pääasiassa seuraankin työkseni vain
esseitä, proosaa ja runoutta.
Millainen oletettu on
sitten näkijä, joka toteaa – kuten useamman kerran olen saanut lukea tänäkin
vuonna: Tämä teos kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin. Tai: Tässäpä romaani,
joka kuuluu Finlandia-ehdokkaisiin.
Ja sitten on näitä
lumoutuvia ihmeitä, kuten Hannu Lintu.
Entä Enni Mustonen, jonka
kirjoja on lainattu eniten ja joka saa suurimmat tulot tekijänoikeusjärjestö
Sanaston tilityksistä vuonna 2020? Onko nimimerkki Mustosen teoksia arvosteltu?
Jos ei ole, ketä muita
kuin lukijoita esimerkiksi kulttuurisivujen portinvartijat palvelevat?
Entä toisin päin. Pitäisikö
jatkuvasti supistuvan kulttuuri- saati kirjallisuustoimittajien populaation
käyttää aikansa Sanaston tilitysten määräämässä järjestyksessä? Tuskin, tosin
joku populisti saattaisi tuotakin vaatia.
"Vuoden 2019 proosateokset", yritys viime vuonna lukemieni kirjojen tilitykseksi löytyy täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti