Onni on oikea hevonen! | Urban Express

Helsingissä asuneena ja Alppilassa hyvin viihtyneenä tiedän, ettei minulla ole mitään helsinkiläisiä vastaan. Eikä edes Helsinkiin pakkosijoitettuja raumalaisia vastaan. Traumani ovat jossain muualla, ja niitä yritän kuvata romaanissa Kuoharit I–III (2018), jossa seikkaillaan myös Helsingissä ja Espoossa.

Yliopistoa ja akateemisuuttakaan vastaan en halua olla, enkä ole Tampereen ja Jyväskylän opinnoista nautittuani. Tuomas Kyrö taitaa olla niitä harvoja ”kansakoulupohjalta” – eli liki pystymetsästä – ponnistavia nykykirjailijoita, jonka ”sosiologi” Miika Nousiainen päihittää mennen tullen ohjelmassa Pitääkö olla huolissaan.

Mutta sekä NuorenVoiman tuorein numero että päätoimittajan vastine ovat oivia esimerkkejä urbaanista normista, josta muistuttajaa katse ei hyväile. Tai siltä se tuntuu siitä, joka joutuu lähes joka kokouksessa olemaan se häirikkö, joka kähisee alueellisesta edustavuudesta. Vaikka toista puolta Suomesta ei edusta kukaan toimikunnassa, alueellisuus on esimerkiksi valtion apurahoja jaettaessa otettava huomioon yhtä hyvin kuin teosten laatu ja sukupuolten tasa-arvo.

(Ehkä juuri tässä kohti onkin syytä kysyä, miten hyvin alueellinen edustavuus näkyy esimerkiksi valtion rahoituksella toimivan valtakunnallisen Nuoren Voiman Liiton hallituksessa. Liki käsittämätöntä, kuinka yhdentoista helsinkiläisen kaveriksi on päässyt livahtamaan yksi Tampereella asuva runoilija.)

Urbaani normi tarkoittaa sitä, että ainoastaan kaupunkilainen elämäntapa on hyväksytty ja tavoiteltava, normi. Työt, luovuus, unelmat: ne kaikki ovat kaupungissa, kuten Urban Express -kirjailijat kertoivat Ruotsissa jo viisi vuotta sitten. Onni on oikea hevonen, kunhan se on citykyykkänä!

Ja nyt myös Mereta Mazzarella kirjoittaa urbaanista normista tuoreimmassa suomennoksessa Emmekö voisi elää sovussa? (2020). Mazzarellan mukaan urbaani normi ”tarkoittaa käsitystä, että nuoret ihmiset voivat todella kehittyä ja kehittää lahjojaan vain kaupungeissa, tarkemmin sanoen suurkaupungeissa, joihin maalla tai pikkukaupungeissa kasvaneiden tulee ilman muuta hakeutua, jos heillä on hiukankaan yritteliäisyyttä”.

Arvostelija Outi Hytösen mielestä ”Mazzarella ei ota kantaa siihen onko näin, vaan pohtii miten urbaani normi vaikuttaa maalle ja pikkukaupunkeihin jäävien nuorten näkemykseen omasta kotiseudustaan.” (SK 24.4.2020, 56) Tätä pohdintaa päätoimittaja Maaria Ylikankankaan vastine ei jatka, vaan hän pitää kulttuurin saneleman juttuna, että opiskelu- ja työpaikat ovat kaupungeissa ja niiden perässä muutetaan, tietysti.

Jokaisen kynnelle kykenevän oletetaan pyrkivän pois maaseudulta niin pian kuin suinkin. Maalle tai muualle kuin yliopistokaupunkiin jäämistä ei pidetä omana valintana vaan epäonnistumisena. Mutta ketkä pitävät? He, joilla on valta ja mediat käsissään saada äänensä kuuluviin. Siis (pää)kaupungissa asuvat, joilla on lupa sanoa, kuten Ylikankaalla: emme etsi aktiivisesti uusia kirjoittajia. Lähettäkää vaan juttuja, me kyllä tiedetään, mitä on syytä julkaista.

Mikä on toimitus, ja varsinkin kirjallisuuteen erikoistuneen lehden toimitus, joka ei etsi hyviä kirjoittajia, vaan odottaa kuin linnun poikanen evästä emon suusta? Se on instituutio, ja veikkaan, että mikä tahansa lehti on hyvin pian entinen, jos kirjoitustaitoisten etsintä lopetetaan.

Mietitäänkö vielä, millaisena Suomen maaseutu esitetään tv-sarjoissa? Maajussille morsian! Tuurin kyläkauppias! Duudsonit! Ei ehkä ihan koko kuva kirjoitustaidottomista ihmisistä. ”Uutisissa taas esiin nousevat lähinnä vain ongelmat, vähän niin kuin Afrikka-uutisoinnissa. Eipä ihme, että ainakin ennen vanhaan moni meistä maalta kaupunkiin muuttaneista koetti myös kiivaasti sopeutua urbaaniin normiin, ettei maalaisuus vain paljastuisi.” (HS 24.5.2015)