Kirjallisuuden neliraajahalvaus | Criticism

Hassan Blasim: Allah99, suomennos Sampsa Peltonen, WSOY 2019.

Suomennospalkintojen ehdokkaat julkistettiin pari viikkoa sitten. Uutisen löysin vasta eilen Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton nettisivulta.

Näin huonosti tiedottaminen ei onnistunut edes silloin, kun sain olla mukana J. A. Hollon raadissa valitsemassa edellisvuoden parhaita tietokirjojen suomennoksia.

Kääntämisen vaikeus tuli mieleen jo lukiessani Hassan Blasimin romaania Allah99 ja jälleen tänään, kun Savon Sanomien arvostelija Henri Nerg viittaa virkkeen verran suomennokseen ˗ Hesarin Antti Majanderin pohtiessa kääntämistä vielä niukemmin.

Nergin mielestä suomennos on erinomainen: ”Vaikken arabiaa osaakaan, Sampsa Peltosen suomennos vaikuttaa erinomaisen taidokkaalta ja välittää teoksen leikittelevyyden onnistuneesti lukijalle.” (SS 24.3.2019)

Hälytyskelloni kilahti ensimmäisen kerran takakannen mainostekstiä vilkaistessani. Suomentajan nimi on painettu näin: Sampsa peltonen.

Toisen kerran heräsin kääntäjä Peltosen arvostellessa alkusanoissaan toisten suomennoksia:

”Oman lisäulottuvuuteensa tuovat kirjan viittaukset romanialais-ranskalaiseen ajattelijaan Emil Cioraniin, jonka äärimmäisen kiinnostavasta tuotannosta ei valitettavasti ole saatavilla laadukkaita suomennoksia.”

Kuitenkin käteni ojentamalla löydän työhuoneeni kirjahyllystä Juhani Ihanuksen ja Carla Schubertin Cioran-suomennoksen Katkeruuden syllogismeja (Loki-kirjat 2004), jota olen pitänyt huolellisena työnä alkusanoineen, kronologioineen ja kirjallisuuslähteineen. Toisen Peltosen laaduttomaksi moittiman suomennoksen on tehnyt Simo Määttä: Hajoamisen käsikirja (niin & näin 2009).

Ihanuksen ja Schubertin alkusanat päättyvät toisaalta lohduttavaan, toisaalta virheiden tiellä eteenpäin kannustavaan kappaleeseen:

”Cioranin mukaan on turha tavoitella virheettömyyttä ja täydellisyyttä. Juuri epäonnistumiset ja virheet ovat hänestä kiinnostavia. Siksi emme mekään voivottele Cioranin suomentamisen mahdottomuutta vaan kutsumme lukijan avaamaan kirjan kuin haudan ja astumaan siihen kuin häihin. Miksi suomentaa Ciorania? Miksi ei?”

Peltosen ensimmäisen kirjoitusvirheen löydän sivulta 17 (ajatuksin po. ajatuskin) ja sen jälkeen koko aukeama vaikuttaa joltain muulta kuin SS-kriitikko Nergin mainitsemalta ”erinomaisen taidokkaalta” suomennokselta.

Jo ensimmäiset sanat ”sain päähäni” ottaa jostain syystä päähäni. Eikö suomeksi ole jokin parempi ilmaus? Entä seuraava verbimuodostelma: voisin alkaa pitää? Eikö ”voisin aloittaa” blogin tai ”voisin pitää” blogia riitä?

Toisessa lauseessa toistuu ensimmäisen alkaa ja enää on tarpeeton, koska pystykään riittää.  Kirjailijan piikkiin menee toisen kappaleen ensilause, joka on itsestäänselvyys, ja romaanin läpikulkeva namedouppaus alkaa Pessoasta.

Samassa kappaleessa näkyy myös pilkutuksen kummallisuus (minut joka), jota jatkaa esimerkillisesti sivun 17 ensilause: ”Joskus teinivuosina kuulin kun joku sutkautti että ’ideoitahan on maailma väärällään’.” Siis, vaikkapa näin: Joskus teinivuosina kuulin jonkun sutkauttavan, että…

Entä mikä tauti on yleinen neliraajahalvaus? Miten se eroaa neliraajahalvauksesta, joka näyttää kohdanneen kulttuuritoimituksia, jotka eivät uutisoi edes Agricola- ja Hollo-ehdokkaita.