Pisaran verran joulupuusta | en God Jul och

Arboreta, 1995, 40-41.

"He kaatavat metsästä puun, ja puuseppä muodostelee sen taltallaan, hän koristelee sen hopealla ja kullalla ja kiinnittää sen paikoilleen vasaralla ja nauloilla, ettei se kaadu. Tällaisia ovat heidän jumalansa. Ne ovat kuin linnunpelättimet kurkkumaalla, eivät ne osaa puhua... Älkää pelätkö niitä, eivät ne tee teille pahaa, mutta ei niistä apuakaan ole." (Jeremian kirja 10: 3-5)

Yle TV1: Pisara, jakso 55.

"Tätäkö oikeasti haluatte" | Take the dog's dick

Otava painaa mieluummin paskasta rahaa kuin julkaisee runoutta. Siinä tiivistelmä Arttu Seppäsen Savon Sanomissa (13.12.2017) julkaistusta arvostelusta Antti Holman kokoelmasta Kauheimmat joulurunot (Otava 2017).

"Ymmärryksen horisonttia vasten ei enää kirjoiteta", Anna Tomi Lavaklubilla 26.8.2016.

"Ei ole juurikaan runoilijoita, jotka arvostavat ns. viihderunoa. Esimerkiksi murrerunous asetetaan omaan kategoriaansa", Antti Arnkill 26.8.2016.

"...tavallisten ihmisten vihamielisyyttä runoutta kohtaan on alettu pitää itsestään selvänä maassa jossa jokainen osaa lukea. Ja missä tällainen aukko on olemassa, se pyrkii laajenemaan, koska runouden liittyminen ensi sijassa painettuun tekstiin, kun sitä tajuaa vain vähemmistö, kasvattaa hämäryyttä ja lisää 'nokkeluutta'. Kuka ei ajattele puolittain vaistomaisesti, että runossa, jonka merkityksen ymmärtää yhdellä silmäyksellä, on jotain vikaa? Ei tunnu todennäköiseltä, että nämä tendenssit talttuisivat, ellei runouden lukeminen ääneen tule tavalliseksi..."

"Tärkeää on, että runoilija on ainoalla nykyisin soveltuvalla keinolla saatettu tilanteeseen, jossa lyriikan lukeminen tuntuu luonnolliselta eikä kiusalliselta, normaalilta ihmisten väliseltä vaihdolta: hänet on samalla johdatettu käsittämään teoksena ääninä eikä paperilla olevina kuvioina. Tämän kaiken avulla runouden ja tavallisten ihmisten sovinto on lähempänä."

"Epäilemättä lyriikka on kulttuurisamme taiteista huonoimmassa huudossa, itse asiassa ainoa taide, jossa tavallinen ihminen kieltäytyy näkemästä mitään arvoa. Arnold Bennett tuskin liioitteli sanoessaan, että englantia puhuvissa maissa sana 'runous' saisi väkijoukon hajalle nopeammin kuin paloletku. Ja kuten olen osoittanut, tällainen repeämä pyrkii pelkän olemassaolonsa vuoksi laajenemaan, tavallinen ihminen suuntautuu yhä jyrkemmin runoutta vastaan, runoilijasta tulee yhtä röyhkeämpi ja vaikeatajuisempi, kunnes runouden ja vallitsevan kulttuurin ero hyväksytään eräänlaiseksi luonnonlaiksi..."

"Runoutta inhotaan, koska se assosioituu käsittämättömyyteen, älylliseen teeskentelyyn, yleisen turhanaikaisuuden tunteeseen. Sen nimi luo edeltä käsin saman huonon vaikutuksen kuin sana 'Jumala' tai papin panta."

"Ei ole varmaa, että mikrofoni olisi väline, jota käyttäen runous tuotaisiin takaisin tavallisille ihmisille, eikä liioin sanottua, että runous hyötyisi puheen lisääntymisestä tekstin kustannuksella. Mutta minä väitän, että nämä mahdollisuudet ovat olemassa..."

Georg Orwell 1943: "Runous ja mikrofoni" kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä, WSOY 1984, suom. Jukka Kemppinen.

Proosallinen johdanto Pessoan kaupunkiin | Noesis

 Júlio Pomarin kaakelipessoa Lissabonin metrossa.

Portugalilaisen Fernando Pessoan (1888‒1935) proosateosta Livro do Desassossego (1982) pidetään hänen pääteoksenaan, jonka sain lukea kirjailijan synnyin- ja kotikaupungissa Lissabonissa toukokuussa 2017.

Pessoan kuoleman jälkeen koottu Levottomuuden kirja saatiin suomeksi Sanna Pernun käännöksenä 1999. Ensimmäisen painoksen kustansi Andalusialainen koira ja uudistetun version Viisas Elämä 2016.

Antikvaaristen kirjakauppojen Antikka.netistä ei löydy yhtään Levottomuuden kirjaa. Ja vielä uskomattomammalta näyttää, kun haulla "Fernando Pessoa" saa saman verran vastauksia.

Sen sijaan Makkaratalon Rosebudin myymälässä johtaja Hannu Paloviita tietää, mistä etsiä. Sen jälkeen hän esittelee Otavan kolmannen uudistetun painoksen Lissabonin matkaoppaasta, joka osoittautuukin käyttökelpoiseksi kävelykepiksi Lissabonin rinnekatuja kiipeilevälle ensivierailijalle.

Kahden kirjan ostoksesta entisen Liken kustantajani Paloviita tarjoaa alennusta niin kuin Pessoan keskustelunovellin anarkistipankkiiri (O banqueiro anarquista, 1922, suom. Sanna Pernu 1992) . Kieltäydyn vanhan liiton miehen anarkiasta selittämällä, että valtio maksaa minulle palkkaa ja meidän molempien on elettävä senkin jälkeen, kun yhteiskuntamme päällimmäiset epäoikeudenmukaisuudet on oikaistu.

Vasta omalle kotiseudulle palattuani lukiessani J. A. Hollon raadille lähetettyjä tietokirjoja tajuan, mistä kohtauksessamme ja pitkäaikaisessa yhteistyössämme Paloviidan kanssa saattaisi olla kyse.

"Paimenten kesken vallitsee kirjoittamaton laki. Muistan kuinka isoisä kertoi ystävästään, joka oli ostanut toiselta paimenelta lampaita yksityisesti ja mielestään hyvällä hinnalla. Viikkoja myöhemmin hän kävi markkinoilla ja tajusi todellakin saaneensa lampaat erittäin halvalla: hinta oli ollut päätä kohti viitisen puntaa markkinahintaa alhaisempi. Hänestä se oli myyjää kohtaan epäreilua, sillä hän luotti mieheen. Hän ei halunnut olla ahne, ja kenties aivan yhtä tärkeää oli, että hän ei halunnut antaa ahneen vaikutelmaa. Niinpä hän lähetti paimenelle sekin ja pyysi anteeksi. Myyjä kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti muuttamasta sekkiä rahaksi, sillä hän...

(... jatkuu Noesis 24.10.2017)

Kuolleet omenapuut | Me too

neljä omenapuuta istutimme

     yhtä vaille kuolivat

että ehkä olisi viisainta viljellä perunoita

      tällä hallanaralla seudulla^*)

^*) Eila Pennanen: "Joel Lehtosen novellit: Inventaario" esseekokoelmassa Kirjailijatar ja hänen miehensä, WSOY 1982, 142.

Raukoilla rajoilla Helsingissä | © Markku Eskelinen

"Sinua ei ole olemassa minun todellisuudessani.  Suksi vittuun!"

Kirjailija Karri Kokon kuva ja päivitys
Facebookissa 28.9.2017: "Leevin bileissä
alkumetrit menossa, ja nyt jo olemme
kuolla nauruun kun Jarkko (S. Tuusvuori)
imitoi Peter von Baghia.
Mihin vielä ehdimmekään?"

Näin tervehti tutkija Markku Eskelinen kirjailija Leevi Lehdon 50-vuotistaiteilijajuhlilla ravintola Kaisaniemessä Helsingissä 28.9.2017 noin klo 19.31.

Eskelisen tervehdyssanat liittyvät kommenttiini (13.9.2016), jonka laadin hänen teoksestaan Raukoilla rajoilla (2016), koska jälkisanoissaan tutkija pyysi perehtymään emeritus H. K. Riikosen arvosteluun kirjallisuudentutkijoiden Avain­-lehdessä 2/2017 (82‒87).

Parhaat palat professorinsa tekstistä tutkija on lainannut blogiinsa, joka löytyy täältä.

Muuten juhlat menivät paremmin, eikä ensimmäisen lukijani Karri Kokon ja kustantajani J. K. Ihalaisen (Palladium Kirjat) ennustamasta joukkotappelusta nautittu aamuneljään mennessä.

Ensimmäinen ja viimeinen kuva | ERROR

Ensimmäinen kuva Nokian 1020:lla jouluna 2014.

Lähti kädestä kapula

loppui känny

muttei krapula.

Vaiennut on ääni

emolevyn;

bittimahan alla Kaikki

koivut ja punatähdet

meret, vuoret, harjanteet

Ja viimeinen julkaisukelpoinen kuva jäi talteen Tartosta Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden XIV kongresista, jossa unkarilainen  Dyekiss Virag syötti vauvaa samaan aikaan, kun haastatteli nganasani Valeria Savariania.

lempilaulut:

edistys ja kehitysoppi.

Runokirjan näkyvyydestä Tampereella | Poetry in Tre

Runoilija J. K. Ihalainen haastatteli kustantamonsa Palladiumin
uutta kirjailijaa Arja Tiaista Työväenkirjallisuuden päivillä Tampereella.

Työväentalo, missä se on?

"Lavastettu tila yläkerrassa"

vastaa vahtimestari Finlaysonin

entisessä tehtaassa.

Runokirja, mikä se on?

Lavastettu tila yläkerrassa

tai maanalainen rautatie; yhtä runsaana

kukkii vasemmisto digiajassa

kuin Aamulehdessä huoli

lyriikan näkyvyydestä kuvastuu

presidentin kasvoilta.

Runous näkyy Tampereella

Työväenkirjallisuuden päivillä

yhtä hyvin kuin Valamossa;

Saarikosken haudalla kynät terässä

keihäsmetsä mahan päällä

naulaa runoilijan arkkuunsa.

What is our place in the "Estonian Forest" | Tartu

Leonard Lapin: Estonian Forest, 1994/2017.
Virolaisen taiteilijan Leonard Lapinin vuoden 1994
teossarjaan kuuluva installaatio "Virolainen metsä"
on istutettu uudelleen Tarton
taidemuseoon (Vanemuise 26).

I should talk about the Nature poetry, but I find out thinking more about nature of  the Poetry. In English speaking countries, the word "poetry" would get the crowd scattered faster than a fire hose. They hate poetry, because it's like intellectual shit, something which we don't need anymore.

Who said so? It was Georg Orwell 1943. Seventy four years later, and after language- and digitalpoetry, problems of poetry are almost similiar, if we are talking about the crowd. But how is the world. Are the changes different today than in Orwell's time, just under the Second World War? Are the changes in the nature more affective than the war, if it's beginning in North Korea?

And how the poet should react for the changes? (And, have to remembered, may be: If you love George Orwell, never read his poems. Mr. Orwell may have been a brilliant essayist and novellist of course, but the poems, put it politely, are not terribly good.) May be it's easier to give good advices than make a poem about nature, for example. Or, how a finish guy can tell anything about nature poems to the nenetsian poet, who is living with the nature ‒ and in the very different nature than mine?

***

Today Nature poetry leads us to the fundamental complications of thinking, writing, and politics. At the end of the day, nature poetry is not about individual texts or the correct interpretation of art; instead, it is about our survival.

A writer who is a poet by nature has difficulties knowing what we are talking about when we broach the topic of “nature”. Where is the dividing line between nature and culture (if it ever existed) when current technology is able to create living organisms?

What is the nature that modern man is destroying?

Anthropocence means ecological and social state of emergency. So-called official narrative of the Anthropocence is characterised by powerfull images of dystopy as well unproblematised epistemic burdens.  F.eg. the scientific facts of global climate crisis has to been seen different, not as one way road to the light but many paths, which take care of different kind of human beings and archaic societies.¹

And mostly out of this global moneylogic are minorities, just as nenetsies, saami people and all finnougrians on Russian side.

So, what is the poetry that we humans have thus far implemented and that is now also expected to take the future of our planet into consideration? Is the nature of an animal something else, something which can be reached by, for example, the Sami artist Nils-Aslak Valkeapää more readily than by academic scientific knowledge?

While climate change is, for science and scientists, an undeniable fact, writing poetry about it is a greater challenge than ever. It is a question of more than basic facts ‒ it is a question of small details which make language enjoyable in the tsunami of societal, gender-polarized, racial, and geographical information.

Whose voice rings out as nature is destroyed? Are the poets who write their lines on wood and paper responsible for the ecocide of forests? Is it possible for a poet to write about nature, or anything else for that matter exclusively in the name of humans?

***

In classical Chinese poetry, man and nature blend, the same way I try to blend words and images online. That is why the motto of my blog Word and Image ("Kuva ja sana | Word as Image") is a text by the Chinese 11^th century artist Guo Xi:

A poem is a painting without form,
and a painting is a poem with form.

But my blog is more nostalgic than reality. My words and images are very far away what's really happening in western nature poetry. F. eg. American John Ashbery said it this way in the poem ”And Ut Pictura Poesis Is Her Name”, which begins:

You can’t say it that way any more. 

Bothered about beauty you have to

Come out into the open, into a clearing,

And rest. Certainly whatever funny happens to you

Is OK.

Since the 1980s poetry has effectively moved away from the printed page. From the early days of the minitel to the personal computer as a writing and reading environment, we have witnessed the development of new poetic languages. Video, holography, programming and the web have further expanded the possibilities and the reach of this new poetry.

Now, in a world of clones, chimeras, and transgenic creatures, it is time to consider new directions for poetry in vivo. F.eg. Brasilian Eduardo Kac and Canadian Christian Bök are using biotechnology and living organisms in poetry as a new realm of verbal, paraverbal and nonverbal creation.

As well as separating natural and artificial things based on human observational ability, it creates new opportunities for enjoyment. As Canadian Christian Bök's work The Xenotext (2014), where "DNA-poem" begins ”any style of life/ is prim” and organism gives an answer: "the faery is rosy/ of glow”.

***

But in the poem of Valkeapää it's a question of the Sámi being part of nature, not just close to it. Poems of Valkeapää are not just descriptions of nature or the close relationship between man and nature, which Western Nature Poetry has attempted to describe.

And how it's going on with you? I like to test with one poem of Valkeapää. Pekka Sammallahti's translation of the poem "69" had published in the collection Aurinko, isäni, 1988.

askel askeleelta
vihreän, kevätvihannan tuoksu
liekovarpiot
         väinönputki
                  tunturihapero
                               ylängöillä tunturijärvet
         taivastavasten
huippu huipulta
         nämä maat
                       laaksot
                      laakio laakiolta
                                     vuoma vuomalta
                                                  jokilaaksoon
kermikkäkentät
vasakankaat
vasontamaat

This poem may be a reindeer observation or a reindeer and a human joint journey. But it is not a silent meditation in the face of natural phenomena, as has been the case in literature. It's about nature culture, a series of partnerships, continuos and breaks. People and non-human, both animals and plants, are interconnected.

Poem of Valkeapää tells us that man's daily relationship with other beings is something that can open paths to all kinds of encounters. Being in the world of humans is about connections, relationships, and their agreements to their living stream. I think, taking this into account today is a good ethical ground for the author of the nature poetry too.

1)
When I was speaking about "Nature poetry" in the XIV Congress of Finno-Ugrian authors Tartu 24.8.2017, poet, translator and producer Johanna Domokos gave me  Tzveta Sofronieva's collection of poems Anthoroszene (hochroth 2017). Sofronieva criticizes using word antropocene in nowadays discourse almost same way as in the paper Tiede &Edistys (1/2017) in Finland: "We do not need sediment layers to inspire us with what we want to preserve and yet destroy - insignificant to the planet as a planet, but essential to the earth as our home - and to take note of what we specify and how we do Self-portray."

2)
The first version of this text has been published in the web page paper Noesis (21.3.2017) here.

Kuinka selittää O elävälle marjalle | "GFB Berry"

eli Ai Weiwei Vinin muunnelmia maamarikon hunajas ja kermas

kiire juuri auta

siksi en ehdi marikkoon

sienimetsää ei voita juoksemalla

tatti on niin nopea

marjassa näkee sokeutensa

palatessaan jäljilleen

niin sienelle kuin marjalle

ilmestyy kaveri, ajatus poikii

kolmannen erehdyksen: mustikka

ken esittelee parhaat puolensa

joutuu metsästä pois

metsä hiljennä vaan kuvitelma

aivan metsässä niin keskellä

^*) GFP on lyhenne sanoista green fluescent protein, jota esimerkiksi metsämarja ilmestyessään tuottaa elimistössäni ymmärtämättä, onko vaikkapa mustikassa kyse luonnon vai kulttuurin tuottamasta fluoresoivasta proteiinista. Vrt. Eduardo Kac: "GFP Puppy", 2000.

Suom. huom. tiedon tuo | Bad Feminist

Esseekokoelmassa Suom. huom. (2005) kolmetoista kaunokirjallisuuden suomentajaa kertoo kääntämisestä. Runoilijalle, ehkä myös kotimaisille kirjailijoille, kovimman haasteen esittää Leevi Lehto, jos kohta nykyisessä suomennoskulttuurissamme kääntäjätkään eivät suhtaudu työhönsä runoilijaan vertautuvilla ammatti- ja käsityötaidoilla:

Suom.huom., 2005.

...ja hiukan lopuksi epäröin, kumpaa tämän korjaamiseksi sanoisin kaivattavan enemmän: sitä, että kääntäjät nousivat runoilijan tasolle ‒ vaiko sitä, että useammat runoilijamme kohoaisivat omassa työssään kääntäjän mittoihin. (205)

Suomentamiseni on jäänyt runoilijana niin kuin kirjailijana kääntämiseksi lähinnä kähveltämisen merkityksessä. Mutta J. A. Hollon raadin jäsenenä vuodesta 2013 olen saanut nauttia tietokirjallisuuden suomennoksista, oman antini raadin työskentelyssä rajoittuessa kirjailijan näkökulmaan.

Eli tietoisen vajavaisuutensa lisäksi on saanut kahlata kaikin puolisen sivistymättömyytensä aukkoja katsellen. Jonkinlaisena kävelykeppinä raatikeskusteluissa on tutissut korvakuulolta sujuvaksi kuviteltu suomen kielen hallinta.

Tiedontuojat, 2017.

Toisaalta lukiessani tuoretta Natasha Vilokkisen teosta Tiedontuojat. Opas tietokirjan suomentajalle(2017) huomaan muutamien kääntämisneuvojen muistuttavan myös kirjailijan työstä. Siis siitä veteen piirretystä viivasta, jota on hahmotettava leikkiessään mahdollisen lukijan kanssa.

Puhun nyt proosasta, runoilijoiden leikit jatkukoon iltaan asti lukijasta ja muista kääntäjistä välittämättä; mikäli runoilija jää miettimään lukijansa taustietoja, leikki jää pienempään hiekkalaatikkoon kuin Pentti Saarikosken runossa Yksitoista kerrosta.

Proosan suomentajalta saarikoskimaiset vapaudet tuskin menevät läpi tänä päivänä ("Lyhyesti sanottuna hän tekee kaiken sen, mitä kukaan ammattilainen ei saa nykyään tehdä." Arto Schroderus, Suom.huom, 87), ja tietokirjan suomentajan hiekkalaatikko on vielä rajatumman ryhmän leikkipiste. Kielileikkien sijasta hänen työnään on alkutekstin lukijan ja käännöksen lukijoiden kulttuuristen tietojen erotuksen korvaaminen.

Kulttuurien ja taustojen välisen kuilun ylittämisessä tietokirjan suomentaja tekee näkymättömäksi jäävää työtä, joka on arvaamattoman arvokasta juuri siksi, ettei sitä huomaa. Lukijan tietä on tasoitettava juuri sopivassa määrin; ei saa selittää puhki tai tuli tulkita yli kirjoittajan ajatusta. 

Suomentaja toimii siis Vilokkisen mukaan 'muuntimena maailmojen välissä'.

Suomalaisen lukijan palvelija

Ihannelukijaansa muuntaja Vilokkinen ei määrittele. Sen sijaan tietokirjalla on kohderyhmä, jonka tietopohja vaikuttaa niin kirjailijan kuin kääntäjän ratkaisuihin. Tavallisten ja asiantuntijoiden lisäksi on sivistyneitä lukijoita, joita hyvä tiedekirja kiinnostaa, mutta ennen muuta suomentajan on yritettävä ajatella suomalaisen lukijan aivoilla.

Suomessa tietokirjan kääntäjä on suomalaisen lukijan palvelija. Millainen sysisuomalainen lukija sitten on?

Vilokkisen mukaan kotimainen lukija on tottunut tietynlaiseen tekstin sujuvuuteen, johon eivät kuulu erityyppiset hidasteet, kuten ajatusviivat, sulut ja puolipisteet. Siis juuri ne pysäytteet, joilla kaunokirjallisuuteen luodaan rytmin lisäksi illuusiota kaunokirjallisuudesta ‒ siis sellaisia sulkeisia (likimäärin sanottuna pakotteita), jotka saattaisivat miellyttää jopa mahdottoman tulevaisuuden tutkijan makua ‒, tietokirjan kääntäjä suoristaa helpottaakseen viestin perille menoa.

Toisaalta niin rytmi kuin monet muut kotimaisen proosan hiomisen vaivat näyttävät olevan myös muuntaja Vilokkisen vaivoina viimeistelyvaiheessa, johon jää jatkuvasti liian vähän aikaa. Niin kauno- kuin tietokirjailija tunnistanee suomalaisuutensa esimerkiksi tässä Vilokkisen ohjeessa:

"Mieti aina, kun olet aikeissa käyttää persoonapronominia (me, sinä) tai edes verbin persoonamuotoa (olemme, olet), voisiko saman asian sanoa neutraalisti ja luontevammin ilman persoonaa." (73)

Mitä siis mietti Leevi Lehto sanoessaan, että "useammat runoilijamme kohoaisivat"? Miksei 'useammat runoilijat'? Miksi kohoamisen vaade ei voisi kohdistua kaikkiin eikä vain hiekkalaatikon runopiiriin?

Tämänkin käytännön toimitussihteerin ajoiltani olin jo unohtanut: "Jos haluat jakaa tuhatluvun tyhjillä välilyönneillä, kannattaa käyttää niin sanottua sitovaa välilyöntiä (Ctrl+Shift+välilyönti), jolloin luvun eri osia ei taitossa vahingossa jaeta eri riville." (53)

Sitäkään en tiennyt, että laivan nimi on kursivoitava (69).

Tiettyjen sanojen paikasta lauseessa olen kuitenkin eri mieltä Tiedontuojien kanssa, ja tästä taisi olla puhetta jo silloin, kun istuimme Vilokkisen kanssa Hollo-raadissa (2013‒2015). Sanomalehtikirjailija Jouko Tyyrin Oriveden asiakirjoittamisen neuvoa seuraten minusta liittomuotoisen verbin väliin ei voi luontevasti sijoittaa pitkiäkin lauseita.

Tiedontuojien esimerkki on tämä:

Hän on suuresta kansansuosiosta ja kriitikoiden suitsutuksesta huolimatta pitänyt jalat tukevasti maassa. (108)

(Vrt. esim.: Hän on pitänyt jalat tukevasti maassa huolimatta suuresta kansansuosiosta ja kriitikoiden suitsutuksesta.)

Sivuseikoista sujuvoittamiseen, joka näyttää olevan suomalaisen muuntajan päätyötä. Vilokkisen Tiedontuojat esittelee noita suomen ja pääasiassa englannin kirjoittamisen ‒ ja erityisesti Scot Stosselin Pelosta sekaisin -suomennoksen (2016) valossa ‒ eroja niin runsain esimerkein, että kääntäjän työn vaikeudet selkenevät.

Lopulta raatilaisellekin paljastuu, että hyvällä tietokirjan kääntäjällä on oltava kotimaisen runoilijan kielentajuun vertautuvia käsityötaitoja.

Huono feministi, tapaustutkimus 

Bad feminist, 2017, 13.

Esikoiskirjailija Koko Hubaralle ja toimittajakirjailija Anu Partaselle (tai vuonna 2006 Agricola-palkitttu suomentaja Anu Partanen?) amerikkalaisen Roxane Gayn esseekokoelman Bad Feministin (2014) kääntäminen nimellä Bad feminist (2017) opetti, "että suomen kielestä puuttuu sanasto, jolla kuvata ja nimetä rodullistettuja ihmisiä, eli ihmisiä jotka eivät ole valkoisia, ilman että mennään loukkaavuuden ja rasististen ilmausten toisintamisen alueelle".

Suomessa ei ole esimerkiksi vastinetta "of something" -ilmaisulle, ja siksi Hubara ja Partanen suomentavat "people of color" värillisiksi ihmisiksi. Gayn käyttämä race-sana on käännetty roduksi ja kolmas ongelmallinen käsite "reproductive freedom" on suomennettu lisääntymisoikeudeksi.

Ja näin alkaa varsinainen suomennos, jonka ensimmäiseltä sivulta "Johdanto" silitän vastineita muutamille Tiedontuojien opastamille kinkutteluille, metkutteluille ja toisteluille.

"Maailma muuttuu monin eri tavoin (=jatkuvasti) ja nopeammin kuin pystymme käsittämään (=käsitämme). Odottamattomat muutokset hiertävät (meidät) usein vereslihalle. Kulttuurinen ilmasto on muuttumassa erityisesti (meitä) naisia kohtaan, jotka kamppailemme lisääntymisoikeuksiemme rajoittamista, pinttynyttä (?) raiskauskulttuuria sekä musiikin, elokuvien ja kirjallisuuden välittämää vaillinaista, jopa haitallista naiskuvaa vastaan.

Eräs koomikko pyytää fanejaan koskettelemaan naisten vatsoja, koska piittaamattomuus henkilökohtaisia rajoja kohtaan on niin hauska juttu (=henkilökohtaisten rajojen rikkominen on niin hauskaa). Monessakin erityylisessä musiikissa ylistetään naisten alistamista, ja ei helvetti, kappaleet ovat niin tarttuvia, että huomaan usein laulavani mukana jotakin kappaletta, jossa väheksytään jo pelkkää olemassaoloani (=,vaikka jo olemassaoloani väheksytään). Räppärit kuten Jay-Z käyttävät sanaa "bitch" (joko kurs. tai lainausmerkit, ei ehkä molempia) kuin välimerkkiä. Useimmat elokuvat kertovat miesten tarinoita, aivan kuin miesten tarinat olisivat ainoita tarinoita (,) joilla on merkitystä. Kun mukana on naisia, he ovat pikkuapulaisia, romanttisen kiinnostuksen kohteita (romanttisia saaliita?), sivuhuomioita. Naiset pääsevät harvoin (huomion) keskipisteeksi."

Jos ensimmäinen suomennossivu (s. 13) näyttää raakakäännökseltä, herää kysymys, keneltä puuttuu suomenkielistä sanastoa. Onko suomennosta mietitty niin monta kertaa kuin Vilokkisen oppaassa neuvotaan?

Entä millaisia ovat olleet kustannustoimittajan merkinnät? Pienen tapaustutkimuksen perusteella eivät ehkä niin "pippurisia" ja "sivaltavan älykkäitä" kuin Gayn esseiden mainossanat suomennoksen kannessa.

Tiedontuojat tuli tarpeeseen, sen Bad feminist kertoo hyvin. Ja hyvään on mukava tarttua Huonon feministin jälkeen. Raija Rintamäen käännös Merete Mazzarellan esseemäisestä teoksesta Om livets mening (2017) on suomea, joka sujuu. Elämän tarkoitus on sen verran lopullinen aihe, että sen käsittelyyn tarvitaan kokenut kirjailija. Mazzarella on elänyt, tavannut ja tutkinut niin hyviä kuin huonoja ja useimmiten hän laittaa hyvät päällimmäisiksi.

Penkkiurheilija | The Black Book of Sport

"Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä", KultuuriCoctail, Yle 21.6.2017.

1

Mistä vaikenin, olen vaiennut jo liian pitkään kysyi Günter Grass ja kertoi sen mikä oli kirjoitettava. Ruutua tuijottava, katsomona kiljuva musta aukko, ihmisen irvikuva kaikkien lypsylehmien äiti ja yhteinen sonni kädestä kärsään oli penkkiurheilija. 

Se ei lukenut kuullut eikä halunnut puhua Urheilun mustasta kirjasta. Sille riitti idolin aforismit urheilusivulla jossa toisteltiin Hannesta hymyilemässä Suomea kartalle ja toiset kansat saunan taakse: Saksa ainakin paska maa. Jos katsoi penkkiurheilijaa, ymmärsi miksi ajattelu oli niin vaikeaa. Häpeämättömällä ihailulla jatkettu voittajan kaipuu loukkaus ihmisyyttä vastaan, rikkaimmat formulakuskit köyhimpiä tuhlauksen maailmanmestareita. 

Nämä veteraani-istujat vikisivät sitten sumppia pollassa ikäloppuja riitojaan sekunneista ja senteistä valmensivat viattomia samalle vammauralle. Ajankäyttöä tehostivat penkkiharkimot joilla oli aina aikaa kalenterissa kun oli matsista kyse. Terveyskuluista valittivat ruskettuneet urhot jotka hoitivat työajalla lenkki-, lentis, lätkä-, sulkis- ja muut vapaa-ajan vammat etelän matkavakuutuksen piikkiin tietysti.

2

Kun penkkiapina ei osannut elää pystyasennossa saati kävellä, silloin bensa ei maksanut mitään kun kakaraa kuskattiin kiipimishalliin. Lapsuutensa istunut jäätyi katsojaksi eikä ikuinen vauva vaihtanut lajia, penkkiä eikä joukkuetta, ei edes netissä etusormella. Mieluummin vaikka nolla-nollapeliä kuin ilman autoa salille. Vaikka sata hienointa Jokereiden maalia, en kävele hallille. 

Mölisevä fani liikutti vain kaljahanaa, tiivis massa liikahti henkilökohtaisilla punaniskoillaan ehkä Ärrälle liikuttamaan keskisormea kansanterveydelle, josta Veikkaus huolehti vasta sitten kun ruletinpyörittäjä kärysi. Uhkapelillä saatiin terveyden tilalle ikuinen jatkosota ja muukalaiskammo, kansallissyöpä joka tappoi leikin, sen ilon mikä lapsessa oli ja meilläkin iti ennen tätä kulttuuria jota veti milloin mikin pallopoikien ja pioneerityttöjen urheilu- sekä kulttiministeri.

3

Ihminen tavoittelee rajojaan, siksi se urheilee sanottiin kun ei osattu olla paikallaan kuin haudassa. Arkussa, hengettömälläkin penkinraapijalla leipänä ja uskontona kirppujen sirkushuvit: urheilutulokset. 

Vaihtoehtoliike oma liike. Omin jaloin ja käsin kohti onnea jota ei verottanut toppatakkimimmin tai kaapunninpoejan makkaramainos. Huipputuet kansanladuille, poluille ja pyöräteihin. Työpaikan puheurheilu korjattiin venyttelyvartilla. Kouluihin pelikielto ja leikkipakko. Punttikuuri vanhusten palvelutaloon.

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja: "Urheilu", 50-51)

"Koska hän rakastaa" | Fernando Pessoa

Porque quem ama nunca sabe o que que ama, nem o que é mar... A mar é a eterna inocência, e a única inonência não pensar...

koska     hän      rakastaa

koskaan  ei  tiedä    mitä

tai mikä on meri...   meri

on ikuinen viattomuus ja

ainoaa viattomuutta usko

Jokseenkin tuntemattomat ystävät: Säisä ja Pulkkinen

Matti Pulkkinen Oriveden Opistolla heinäkuussa 1981.

"Säisän leski" ilmestyy yhtä yllättäen kuin poistuukin Matti Pulkkisen (1944‒2011) Romaanihenkilön kuolemasta (1985). Onko se silti ainoa tähän mennessä julkaistu viittaus siihen, että yläsavolaiset kirjailijat Eino Säisä (1935‒1988) ja Pulkkinen tunsivat toisensa?

Aika saaressa (1980), 26, kuva: Väinö Tuomainen.

"Sokoksessa vielä törmään Säisän leskeen: se oli käynyt täällä yhdellä kivenveistämöllä, etsi yhä mieleistään hautakiveä vaikka kuolemasta monta vuotta; ja leski syyttää, selvästi syyttää, että olin heillä moittinut niiden tyttöä sitä että se luki Astrid Lindgreniä! Miten se oli voinut niin väärin käsittää? Minähän antaisin Lindgrenille heti Nobelin jo minun vallassa olisi! Leski mainitsee miten etevä ‒ minun vääristä syytöksistä huolimatta ‒ tytöstä on kehittynyt." (495)

Haapajärven Suursaari.

Toisen dokumentin iisalmelaisen ja lapinlahtelaisen kirjailijan mahdollisesta ystävyydestä löysin SKS:n arkistosta. Säisälle Pulkkinen lähetti kaksi kapeasta muistilehtiöstä repäistyä sivua kirjeessään 18.7.1980:

"Terve ja kiitos viimeisestä. Laukaisi sen kertaiset jännitykset ja kamala ulapula palautti tekstiin. Kiitoksen ohella valittelut; toivottavasti työsi eivät pahasti häiriintyneet. Ollaan nyt sakilla Laukkarisen mökillä. Kirja valmis, sanat siinä, elämä mykkää ajan kulutusta. Luin Ajan saaressa. Se oli lukemisen arvoinen. Onnea, ja vimmaa töihisi. Tule saunaan jos pysähtyy. Matti P.(ulukinen)"

Aika saaresa Kaltiossa.

Kesällä 1980 Säisä oli kirjailijana parhaassa vimmassaan, Pulkkinen vasta nousemassa siihen vimmaan, joka synnytti Romaanihenkilön kuoleman. Kun Pulkkisen kirjailijanura lähti nousuun, Säisän kaari lipui hänen ennustuksensa suuntaan. Säisähän oli kirjoittanut, että nelikymppisenä työt pitäisi olla tehty, ja hän eli jo jatkoajalla julkaistessaan Kukkivien kuudennen osan Minun maa  (1980).

Aivoinfarktin jälkeisellä jatkoajalla kokee kirjoittavansa myös päähenkilö Max Pulkkisen neljännessä ja viimeiseksi jääneessä kirjassa Ehdotus rakkausromaaniksi (1992).

Jälkeenpäin ajateltuna Kukkiviin liittyi ainakin neljä riskiä, jotka näyttävät toteutuneen liki täysmääräisesti. Muotona sarjaromaani alkoi olla valmiiksi halveksittu 1970-luvun lopulla, ja kuuteen osaan sarjaansa eivät venyttäneet edes Eeva Joenpelto ja Jörn Donner, trilogiaan olivat tyytyneet Seppo Lappalainen, Erkki Lepokorpi, Jorma Ojaharju, Eila Pennanen ja Paavo Rintala. Aiheena maaseudun murrokseen oli kyllästytty ja tyylilajina realismi oli jo modernistien, kuten Veijo Meren ja Erno Paasilinnan, saati myöhempien jälkisianhoitajien halveksima ‒ ja neljänneksi: alue- sekä kulttuuripoliittisesti yläsavolaiset Säisän kotiseudut kuuluvat samaan kainuistien periferiaan kuin tänäkin päivänä.

Einon "ruisleipää muistuttava" saari on olemassa.

Niin Säisä kuin Pulkkinen kuuluvat tänä päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannustoimittajan Kati Hitruhin mielestä niihin "jokseenkin tuntemattomiin" tekijöihin, joiden elämäkerrat "eivät kokemuksemme mukaan löydä riittävää kirjakauppayleisöä".

Pulkkisen osalta Hitruhin linjoilla on akateemikko Hannu Mäkelä blogissaan:

"Itse asiassa Hannu Salama oli jo hieno kirjailija ennen julkisuuskohua ja suuria voimannäyttöjä; Pentti Saarikoski samoin. Annetaan heidän olla rauhassa, kummankin kirjat ovat yhä mitä lukukelpoisimpia. Ajattelen lähinnä kirjailijoita, jotka ovat tulleet ja joiden teokset ovat nykyään jo menneet. Heidän joukkoonsa mahtuvat esimerkkisi sellaiset nimet kuin Hans Selo ja vaikkapa jossain mielessä esimerkiksi Matti Pulkkinen." (Mutinaa 18.4.2017)

Pulkkisesta sain puhua kirjailijan nimikkoseuran tapaamisessa Nurmeksessa 27.5.2017. Säisän päiväkirjateoksessa Aika saaressa (1980) kuvaamalla Suursaarella kävin kevätretkellä. Matkaessee "Aika Eino Säisän saaressa" on julkaistu Kaltiossa 3/2017, 23‒26.