Pisaran verran joulupuusta | en God Jul och

Arboreta, 1995, 40-41.

"He kaatavat metsästä puun, ja puuseppä muodostelee sen taltallaan, hän koristelee sen hopealla ja kullalla ja kiinnittää sen paikoilleen vasaralla ja nauloilla, ettei se kaadu. Tällaisia ovat heidän jumalansa. Ne ovat kuin linnunpelättimet kurkkumaalla, eivät ne osaa puhua... Älkää pelätkö niitä, eivät ne tee teille pahaa, mutta ei niistä apuakaan ole." (Jeremian kirja 10: 3-5)

Yle TV1: Pisara, jakso 55.

"Tätäkö oikeasti haluatte" | Take the dog's dick

Otava painaa mieluummin paskasta rahaa kuin julkaisee runoutta. Siinä tiivistelmä Arttu Seppäsen Savon Sanomissa (13.12.2017) julkaistusta arvostelusta Antti Holman kokoelmasta Kauheimmat joulurunot (Otava 2017).

"Ymmärryksen horisonttia vasten ei enää kirjoiteta", Anna Tomi Lavaklubilla 26.8.2016.

"Ei ole juurikaan runoilijoita, jotka arvostavat ns. viihderunoa. Esimerkiksi murrerunous asetetaan omaan kategoriaansa", Antti Arnkill 26.8.2016.

"...tavallisten ihmisten vihamielisyyttä runoutta kohtaan on alettu pitää itsestään selvänä maassa jossa jokainen osaa lukea. Ja missä tällainen aukko on olemassa, se pyrkii laajenemaan, koska runouden liittyminen ensi sijassa painettuun tekstiin, kun sitä tajuaa vain vähemmistö, kasvattaa hämäryyttä ja lisää 'nokkeluutta'. Kuka ei ajattele puolittain vaistomaisesti, että runossa, jonka merkityksen ymmärtää yhdellä silmäyksellä, on jotain vikaa? Ei tunnu todennäköiseltä, että nämä tendenssit talttuisivat, ellei runouden lukeminen ääneen tule tavalliseksi..."

"Tärkeää on, että runoilija on ainoalla nykyisin soveltuvalla keinolla saatettu tilanteeseen, jossa lyriikan lukeminen tuntuu luonnolliselta eikä kiusalliselta, normaalilta ihmisten väliseltä vaihdolta: hänet on samalla johdatettu käsittämään teoksena ääninä eikä paperilla olevina kuvioina. Tämän kaiken avulla runouden ja tavallisten ihmisten sovinto on lähempänä."

"Epäilemättä lyriikka on kulttuurisamme taiteista huonoimmassa huudossa, itse asiassa ainoa taide, jossa tavallinen ihminen kieltäytyy näkemästä mitään arvoa. Arnold Bennett tuskin liioitteli sanoessaan, että englantia puhuvissa maissa sana 'runous' saisi väkijoukon hajalle nopeammin kuin paloletku. Ja kuten olen osoittanut, tällainen repeämä pyrkii pelkän olemassaolonsa vuoksi laajenemaan, tavallinen ihminen suuntautuu yhä jyrkemmin runoutta vastaan, runoilijasta tulee yhtä röyhkeämpi ja vaikeatajuisempi, kunnes runouden ja vallitsevan kulttuurin ero hyväksytään eräänlaiseksi luonnonlaiksi..."

"Runoutta inhotaan, koska se assosioituu käsittämättömyyteen, älylliseen teeskentelyyn, yleisen turhanaikaisuuden tunteeseen. Sen nimi luo edeltä käsin saman huonon vaikutuksen kuin sana 'Jumala' tai papin panta."

"Ei ole varmaa, että mikrofoni olisi väline, jota käyttäen runous tuotaisiin takaisin tavallisille ihmisille, eikä liioin sanottua, että runous hyötyisi puheen lisääntymisestä tekstin kustannuksella. Mutta minä väitän, että nämä mahdollisuudet ovat olemassa..."

Georg Orwell 1943: "Runous ja mikrofoni" kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä, WSOY 1984, suom. Jukka Kemppinen.