 |
|
Parnasso 1/2017, 29-33. |
Kun runo on valmis ruudulla,
miksi pitää töhriä paperia löytääkseen lukijan. Jos runonsa voi lahjoittaa
toiselle heti netissä, astuuko samalla hiukan kaupan sivuun ilman paperin
viivettä. Sitä paitsi, eikö tämä lisäarvoa tuottamaton ilmaistyö ole juuri
minun mahdollisuuteni palvella veronmaksajaa valtion maksaessa palkkaa
seuraavat viisi vuotta?
Runoni voin julkaista blogissani Kuva ja sana, esittää Runopuulaakissa,
ehkä jopa YouTubessa tai muokata lahjan antamisen suuntaan niin, että
runoilusta tulee yhteisöllisempää taidetta vaikkapa kävelyrunoutena. Tätä
ekopoetiikka harjoitimme heti pihalla eikä erämaassa Pushkinin patsaalla
Kuopiossa toukokuussa 2016.
Näistä syistä lähtien
mieleeni on puskenut rajoite, samantyyppinen pakote kuin romaanissa Kesäpäivä (2013), josta poistin
teonsanat. Paperisten runokokoelmieni tulva on pysäytettävä kolmanteentoista kokoelmaani
Se mikä jäi sanomatta (2016). En siis
tuki runosuontani kerta kaikkiaan, kuten kirjailija Ville-Juhani Sutinen lupasi
antologiassa Poetiikka II (2009),
vaan jatkan kirjoituksiani toisilla toreilla.
Charles Bernstein on
verrannut runoiluaan käytännölliseen tutkimus- ja kehitystyöhön, jolla on arvoa
itsessään, prosessina, jonka lopputuote on tuntematon niin yksityisenä
yrityksenä kuin valtion tukemana bisneksenä /- -/
Lopulta niin yksityiset
kun yleiset runoilujeni pakoteyritykset jäänevät yhtä lohdulliseksi
järjestelmänTM vastaisuudeksi kuin Ville-Juhani Sutisen runoilujen
lopettamispäätöksen selitykset Poetiikka
II:ssa, johon sain kuvailla vuoden 2009 aikuista poetiikkaani. Ehkä
onnistuin Leevi Lehdon suomentamasta Bernsteinin Absorptio-esseestä muotonsa
saaneessa "Kohtauksessa" jossain
määrin kuvaamaan kokoelmien Kerro
(partituuri) ja Kerro äänirunoutta.
Tutkijoista tarkimmin runouttani lähestynyt Karoliina Lummaa kirjoitti Avain-lehden artikkelinsa aluksi:
"rastaan tsik srii piste tai pilkku loppu
kuuntelen"
(Kerro 2007)
"Rastaslinnut ovat tunnetusti moniäänisiä.
Varoitusääni, jonka runoilija Jouni Tossavainen on yllä litteroinut muotoon
'tsik srii', on terävä ja tarkoituksentäyteinen. Kuitenkaan ihminen ei voi
täysin tietää, mitä linnun äännähdys tarkoittaa. Tossavaisen runossa on sama
varauksellinen eetos: 'tsik srii' jälkeen tulee piste tai pilkku. Pidennetyn sanavälin ilmaiseman tauon
jälkeen inhimillinen minä toteaa 'loppu kuuntelen'. Radiopuhelinviestinnästä
tuttu sanonta kertoo siitä, että minä toivoisi viestinnän jatkuvan ‒ olisi ehkä
liian rohkeaa puhua keskustelusta. Minä ei tiedä, kenelle rastas viestinsä
osoittaa, eikä hän voi myöskään olettaa rastaan ymmärtävän, että ihminen
suuntaa huomionsa juuri rastaan ääntelyyn."
Olkoon siis
pakoteselitykseni pitempää eli lyhyempää taukoa ennustava piste tai pilkku
rastaan "tsik sriin" jälkeen. Toivottavasti myös tutkielma
"erilaisten tekopyhien ilmaisutapojen riisumiseksi", kuten Bernstein
määritteli työtään noin kymmenen vuotta ennen kuin digitaalinen todellisuus
vahvisti mahdollisuutta paperirunouden jatkamiseen toisin keinoin ‒ ja vähän
sitä ennen Gutenberg oli mahdollistanut esittävän runouden jatkamista tunnetuin
seurauksin.
Toisaalta, viimeistellessäni Espoossa romaanin käsikirjoitusta kykyni
puhua runoudesta voi olla olemassaoloni poissaloa samalla tavalla kuin hautakivellä:
istua painona tyhjyyden päällä. Arkussa makaa kolmetoista paperikokoelmaani. /-
-/
(jatkuu Parnasso
1/2017, 29‒33)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti