"Palkitun sanat" | Savolax 2.1.2015

"Palkitun sanat" voi katsoa ja kuunnella myös Akseli Murajan kuvaamalta Savon Sanomien videolta. YLE Radio Savon audio ja Seppo Tikkasen juttu löytyvät täältä.

Kiitos kuopiolaiset. Tänään tässä yhteisössä on helppo hengittää myös taiteilijana, joka useammin rinnastetaan työttömään kuin tuottavaan veronmaksajaan. Tästä on hyvä aloittaa Kirjan vuosi, 30-vuotistaiteilijajuhlani ja Aapelin juhlavuosi, joka huipentuu Jukka Parkkisen Aapeli-elämäkertaan.

Kehukee lissee, tekköö nii hyvvee. Suomeksi, kehukaa lisää, tekee niin hyvää. Savoksi eikä suomeksi Google ei tunne tätä sanontaa, jota isäni käytti mainiten joka kerta lähteeksi pappani. Niinhän Matti saattoi sanoa Tervossa, mutta toisen lähteen löysin Rikhardinkadun kirjastosta. Vasta Helsingissä minulle selvisi, että pappi Theodor Brofeldt käytti tuota isäni sanontaa ottaessaan vastaan syntymäpäiväonnitteluja Iisalmessa.

Salaa, suusanallisesti ja Ylä-Savosta päin sivistys siis saapui Saarismäkeen. Ja siihen se sitten taisi jäädä. Nimittäin ”Ukko Brofeldtin” puheittenkaan verran ei toisteltu hänen poikansa Juhani Ahon lastuja, eikä Ahon teoksia löytynyt kirjahyllystä, koska tuvassa ei ollut kirjahyllyä. Kalle Päätalon uusin luettiin kyllä joulupyhinä yhtä tarkkaan kuin sanomalehdet joka päivä.

Suullaan leskimies isänikin lopulta elätti kuusihenkisen perheensä, nimittäin lehtimyyjänä. Äidin lyhyestä elämästä kerroin viime vuoden romaanissani Kesäpäivä, joten palataan Ylä-Savoon, että päästään sivistyksen pariin ja tähän saliin.

Iisalmelainen kirjailija Eino Säisä sivisti minua kirjallisuuspalkintojen suhteen tässä kaupungintalossa 28 vuotta sitten. Säisä otti vuonna 1987 vastaan toisen Savonia-palkinnon, ja minä näin sen vastaanoton ensimmäisen kerran Savon Sanomissa juuri aloittaneena kulttuuritoimittajana. Muistan ihmettelleeni kirjailijan nöyryyttä, ellei peräti nöyristelyä. Miksi edellisvuonna Pro Finlandialla palkittu Säisä oli niin otettu juuri Savoniasta? Pelkkää kohteliaisuuttaan hän ei sitä osannut tehdä, kuten selviää jokaiselle Säisän kirjoja lukeneelle.

Vasta nyt tajuan, että Säisä oli silloin minua nuorempi, 52-vuotias. Ja nyt tiedetään, että elinaikaa oli jäljellä alle kaksi vuotta ja yksi kirja. Nuoren, päivälehden viimeistä kulta-aikaa eläneen toimittajan oli mahdotonta käsittää vanhenevaa kirjailijaa, jonka tilannetta surkeampaa ei voi Veijo Meren mukaan olla. Voimia saadakseen Säisä vaihtoi jopa kustantajaa. Yli kaksikymmentä vuotta palvellut Tammi sai mennä, kun tilalle sai Ville Vikstenin ja itsenäisen WSOY:n huippukauden. Kun Savonia tuli, se lunasti myös Villelle annettuja lupauksia ajassa, jossa Finlandia-palkintoa oli jaettu vasta kolmesti. Mutta Säisä saattoi aavistaa, että tuossa poroerottelussa hän kuuluisi teurastettavien korpikirjailijoiden joukkoon.

Kun korpiseutujen ykköspilkkaajan Jörn Donnerin romaani Isä ja poika ohitti Finlandia-raadissa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman, pelinhenki oli kirjailijalle kerrasta selvä. Onko hengen haju sivistynyt 30 vuodessa? Veikkaisin, että ei ainakaan matineamatkojakin ujostelleen Säisän mielestä, ja ehkä juuri näiden aavistelujensa takia hän jaksoi tulla tähän saliin itsekunnoitustaan menettämättä.

Parhaimmillaan palkinto nostaa varjosta jopa savolaisen. Viime vuonna savolaisen kaunokirjallisuuden valopilkkuja olivat yläsavolaisten Heidi Jaatisen ja Jyri Paretskoin romaanit. Jaatisen Kahden viattoman päivän Finlandia-ehdokkuuden takia jopa Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus joutui nöyrtymään, kun Antti Majander myönsi, että ei ole tullut arvostelluksi yhtään kiuruveteläisen korpikirjailijan kolmesta romaanista. Moinen erehtyväisyys ei tullut kuuloonkaan Pekka Tarkan aikaan.

Pohjois-Savon taidetoimikunnassa ehdin tukea Heidi Jaatisen töitä. Haluan kiittää taidetoimikuntaa, vaimoani Marita Porrassalmea, perhettäni, kustantajaa ja ensimmäistä lukijaani Karri Kokkoa. Ilman heidän tukeaan en olisi tässä, eikä New Yorkin Lentävää suomalaista olisi ilman vesantolaista valmentajaani Topi Simosta. Velkaani yritin kuitata taidetoimikunnan jäsenenä kolme vuotta, kotona tilien tasaaminen jatkuu neljättäkymmentä vuotta.

Taidetoimikunnassa kirjailija Kirsi Pehkonen tekee nyt sitä vertaisarvioijan työtä, joka liki korvauksetta on käytettävissä koko apurahajärjestelmämme kivijalkana. Mutta hyväkin järjestelmä murenee, ja palkinnot sortuvat. (Ja varsinkin siinä kaupungissa, jossa on vara investoida liki sateenpitävään toriin 64 miljoonaa, mutta ei huolehtia Minna Canthin perinnöstä; esimerkiksi Minnan patsasta siirtelemällä, kuten on ilmeisesti ihan vakavissaan esitetty, home tuskin häviää Kanttilasta.) 

Etelä-Savossa taidetoimikunnan toimipiste lopetetaan, ja Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden tukeman Runeberg-palkinnon ehdokkaista ei tarvinnut julkaistu edes nimilistaa seuraavan päivän lehdessä. Aikoinaan se olisi ollut iso häpeä nuorellekin kirjallisuustoimittajalle.

Näin kävi tiedottamiselle, kun Uusimaan ainoa kulttuuritoimittaja potkaistiin pihalle heti sen jälkeen, kun saimme julkistettua vuoden 2012 ehdokkaat. Näin kuolevat paperiset päivälehdet kaikkialla ja sitä nopeammin, mikäli emme rohkeasti viljele sitä, mikä kielessämme on hyvää. Jos sanan viljely niin suullisesti kuin kirjallisesti ei ole koko yhteisön läpäisevä nautinto, kieli kuivuu. Savo ei enää taivu kuin soverikkovitas. 

Parasta savolaista sanataidetta kohti, sillä konstilla niin Savonia kuin sivistys pysyy hengissä ja ennen kaikkea hengessä kiinni. ‒ Muuten savolaisuus menee letuiksi, kuten kirjailija Aarno Kellberg sanoi silloin, kun aloitin kesätoimittajana Iisalmessa.