Ruotsissa kaikki on toisin | Savon Sanomat

Kerstin Ekman

Huijareiden paraati

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi 2014, 474 s.

Ruotsissa, jos totta puhutaan, pitää olla 27 teosta julkaissut naiskirjailija. Lisäksi Kerstin Lillemor Ekman (s. 1933) on ainoa kaksinkertainen August-palkinnon voittaja ja hän jakoi Nobelia, kunnes erosi akatemiasta, joka ei uskaltanut sanoa totuutta Salman Rushdien fatwasta.

Ruotsissa Ekman kysyy nyt, onko kaikki, minkä kirjailija antaa eteenpäin, pelkkää kaupankäyntiä pirullisen vastaanottajan kanssa: "Me myymme omamme, ja mitä saamme vaihdossa? ... Ihailua, kitkerää kateudesta, joka kohta leimaa maullaan niin auliisti tarjoamamme herkun."

Ruotsissa sielukassilmäinen romaanihenkilö Lillemor tietää tasan tarkkaan, miten hänen kuuluu vastata, kun asiakkaan on pakko avautua fraasilla: Minun on pakko saada sanoa. Kirjailija toistaa vastauksensa aina tietyllä nöyryydellä: "Sillä hänen odotetaan olevan miellyttävä, vaatimaton, iloinen, syvämielinen ja ihastuksissaan." 

Ruotsissa Lillemorin romaanin mukaan: "Dekkareista on tullut eläimellisen raakoja, romaanit ja journalistinen proosa kulkevat kohti paljastusgenreä. Sillä eräässä suhteessa maailma ei muutu: juorufaktori pitää proosan elossa myös nyt, samoin kuin Fredrika Bremerin aikaan. Kirjailijat pitävät suurta ääntä kirjamessuilla, ne heistä jotka pystyvät siihen ilman että saavat migreenin."

Ruotsissa nuoret nerot kulkevat lyhyissä mustissa päällystakeissa ja työskentelevät vain kirjallisin ilmaisukeinoin, "toisin sanoen ainoastaan kielellä ja muodoin, jotka kieli pystyy kantamaan. Siksi jäljestä tuleekin tappavan tylsää. Yksikään ihminen, joka lukee heidän täydellistä proosaansa, ei näe edessään mitään"  ‒ paitsi "kaljupäinen ironisen sukupolven edustaja". 

Ruotsissa ilmaus "lyödä itsensä läpi" tuo mieleen sirkuskoiran hyppimässä pyöreän pahvilevyn läpi.*

Ja tämän päivän esikoiskirjailijoilta se onnistuu, koska heillä ei ole "syytä ujostella ja vapista oman aikansa suuruuksien edessä".

Ruotsissa demarius on ainoa poliittinen idea, joka useimmilla kirjailijoilla on. Ja yhdestä demarihalkeamasta näemme Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman: "Koko kirottu Afrikka oli yhtä suurta laheaa pimeyttä, jossa naitiin sametinpehmeitä neekereitä ja ammuttiin ne vailla seuraamuksia." 

Ruotsissa vasemmisto oli aikoinaan kipakasti pureva, mutta pöhöttyi mahtailijaksi: "Se oli vallannut kulttuurisivut ja dominoi TV2:sta, ja sihteeri tiesi kyllä mitä oli odotettavissa sen jälkeen kun Nobelin palkinto oli myönnetty jo kahdelle ruotsalaiskirjailijalle, joita vasemmisto piti merkityksettöminä luokkapettureina."

Ruotsissa sihteeri tarkoittaa Nobelin julistajaa, jonka kravatista kirjoitetaan vuolassanaisesti. Nobel-juhlissa istuvilla taas on erityisaisti kuninkaan vainuamiseen. Kuningas on kuitenkin uhrieläin, jonka lihalla mässäillään sitten, kun sekä kuningaspari että juhlijat ovat ajaneet kotiin katsomaan tv:n ajankohtaisohjelmaa.

Ruotsissa kirjailijat varastavat kaiken, mikä ei ole pulteilla seinässä kiinni, mutta Ekman ei varasta itseltään niin kuin Karl Ove Knausgård. Ei vaan hän on jakanut itsensä kahdeksi valehtelijaksi: toinen puoli on kaunis Lillemor, jota ruma Babban puoli katselee halveksien vierestä. Toinen puoli kirjailijasta tarvitsee julkista huijauspeliä, toinen tuntemattomuutta niin kuin kastemato multaa. Ja kompostista ei nouse ikivihreää teosta, jos romaani jää roikkumaan kuolevaiseen tekijään.  

Ruotsissa, kuten myös suomeksi, romaanin mittainen jännite syntyy, kun Babban haluaa julkaista Lillemorin elämäkerran, jossa kerrotaan totuus. 

(Savon Sanomat 30.5.2014, 19)

* Vrt. "Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin." (Doris Lessing: Varjossa vaeltaja, Otava 2010, suom. Eva Siikarla, 136)