Suomessa sivu on sana, joka vertautuu sanoihin ”kuve, kylki, laita, reuna, syrjä,
vieri”. Sivusta juontuva sana sivullinen taas tarkoittaa ”johonkin kuulumatonta, syrjäistä ja vierasta”.
Sivullinen elää siis laidalla, ei keskellä. Sivullinen asuu jossain
tuolla reunalla, jonkin rajalla, ei keskuksessa. Sivullisena sivullinen
tuntee olonsa oman elämänsä sivulliseksi niin talossa, pihalla kuin
metsässä – joko vapaaehtoisesti tai pakon takia.
Miten tätä sivullisen toiseutta
voi ymmärtää se, joka asuu keskuksessa ja elää keskustaelämää?
Ymmärtääkö keskuksen ihminen paremmin vain toista keskustalaista?
Entä miten sivullinen ymmärtää keskustalaista? Vai ovatko kaikki
ihmiset jossain suhteessa oman elämänsä sivussa sinnittelijöitä?
Eikö jokainen ole joskus yksin suhteessa yhteisöön – juuri siksihän
ihmisen sivullisuus on mahdollista?
Näitä sivullisen ongelmia on käsitelty monissa eri muodoissa ja
kirjoissa. Itse olen uusimman teokseni Sivullisia (Like 2011) lisäksi runoillut sivullisuuttani yhden metsän puun,
kuusen kautta runo- ja valokuvateoksessa Kuusikirja (Like 2008) ja varsinkin sen päättävässä esseessä ”Kuusenjuuria”.
Millainen minä syrjässä seisoo?
Väitteeni on, että vain sivullisella on mahdollisuus ymmärtää,
mitä metsä puhuu. Suomalais-ugrilaisilla, joihin savolaisetkin kuuluvat,
on reuna-alueen asukkaina vielä jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää
sivuun työnnettävien alkuperäiskansojen mieltä.
”Sivussa saa kätensä nyrkkiin tai tapailemaan sävelmää”, kertoo suomalainen, Pohjois-Karjalan periferiassa asuva kirjailija Veronica Pimenoff: ”Keskuksissa ei saa liikettä alulle. Liike lähtee syrjästä, siitä kitkasta, joka syntyy, kun jotkut eivät osallistu kaikkeen vaan irrottavat sormensa pelistä – jossa ei olisikaan kuin häpeäksi voittaa – ja saavat kätensä nyrkkiin tai tapailemaan sävelmää.”1
(... jatkuu Nuori Voima 1/2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti