 |
| Essee "Polkypyörän omistamisen taito", Kaltio 3/2012. |
Kun pyörä katoaa pihasta, mitä tuosta. Uusia saa
halvalla ja vanhoja varastetaan parikymmentä joka päivä pääkaupunkiseudulla
ja saman verran ruostuu käyttökelvottomaksi Dar Es Salaamin satamassa.
Ei edes se, että viedään toinen pyörä, harmita kuin päivän pari;
käytettynä ostettu ja huonot kumit.
Kolmannella kerralla raivo meinaa
mennä käsivarsiin rosvon työntäessä Helkamaa varastosta keskellä
yötä. Varas on sen verran humalassa, että haluaisin uskoa hänen
selitystään tyttöystävästä, jonka pitäisi päästä aamulla töihin
- ilmiselvästi jonkun on elätettävä noin juoppoa sulhasta. Yhteisöni
pöydältä tippuvista muruista nauttijana minun on ilmeisesti helpompi
samaistua näihin kännääjiin, köyhiin tai muuten vaan saamapuolelle
jääneisiin, kuten pakolaisiin, työttömiin ja toisten rullaajiin.
Varastaa ei varmaan tarvitse, jos on riittävästi
palkkaa. Mutta miten paljon pitää varastaa, ennen kuin on sen verran
palkittu, että voi hankkia mitä haluaa, tai osaa anastaa toisen tekstiä
niin paljon kuin tahtoo pelkäämättä seuraamuksia. Ainakin Google
ja Sanomatalon ylin kerrros näyttävät pelkäävän varsin vähän.
Kun tämä rikastumisen onni kirjoittamalla, sijoittamalla tai ryöstämällä
ei ollut oikein onnistunut, minun oli pakko miettiä muita konsteja
pyöräni kadottua neljännen kerran.
Ei se lukossa ollut, joten helpotin tältäkin osin
varkaan ostoksia pimeässä syysyössä. Ehkä jopa toivoin viitisen
vuotta palvelleen rakkineen ongelmien ratkeamista omia aikojaan; sen
seitsemästä vaihteesta toimi kolme. Neljän vanhan, ratisevan rattaan
vaihtaminen olisi vaatinut varmaan yhtä paljon pääomaa kuin uuden
takapyörän ostaminen, joten olin valmistautunut kustannuksiin. Mietin
jopa pyöräilyjeni jatkamista useampivaihteisella retkipyörällä,
jolla myös töksähtelevät kaupunkiajot sujuisivat yhtä näppärästi
kuin vaihteettomalla naistenpyörällä tai Jopolla.
(... jatkuu Kaltio 3/2012, 22 - 27)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti