"Pirstaloituneen informaatioärsykekulttuurin lievealueilla kukoistavat blogit. Ne ovat yleensä huomionhakuista teeskentelyä, jossa kirjoittaja tarjoaa fantasiaminänsä heurekat nettiyhteisön ihasteltavaksi. Blogit saattavat täyttää kirjoittajansa jonkinmoista, yhteisöllistäkin terapiantarvetta, mutta eivät juuri jätä vastavuoroisuudelle tilaa. Tietysti palautetta saa lähettää, mutta senkin pystyy tarvittaessa deletoimaan.
Kysehän on siis puhtaasti manipuloinnista ja ohjeistetusta aivopesusta.Jouni Tossavaisen Sivullisia ei pyri parodioimaan tätä ilmiötä, vaan antaa äänen ihan jokaiselle kuvitteelliselle kirjoittajalle näiden narsistisista rikoksista huolimatta.
(... jatkuu Turun Sanomat 7.9.2011)
Joni Pyysalo:
"Jouni Tossavaisen lyhytproosakokoelma on ajatukseltaan sukua Spoon River -antologialle, mutta pureutuu kuolleiden sijaan nettitekstiä parodioivalla tavalla eri ammattikuntien edustajiin. Tajunnavirtamaisesti assosioivissa, nokkelissakin henkilökuvissa kuvataan monenlaisia sivullisia abiturientista öykkäriin, purevimmin kirjoitetaan kirjallisuusmaailmasta."
(Suomen Kuvalehti 8.7.2011, s 62-63)
Herman Raivio:
"Jouni Tossavaisen romaanista Sivullisia tulee mieleen punk-bändi Anti-Nowhere Leaguen klassikkokappale "So What". Siinä kertoja kuvailee kokemuksiaan lampaan naimisesta vanhan miehen kalun imemiseen. Tarinat päättyvät aina samalla tavalla: "Entä sitten!" Voimme kuvitella miehen pubin pöytään: "Tarjoa vielä yksi, niin kerron lisää! Tai ihan sama, kerron kuitenkin!"Nykyään näitä tarinaniskijöitä löytyy enemmän netistä kuin pubeista. Siellä kuka vain voi sanoa itsestään mitä vain, ja niin sanookin, vailla pelkoa pilkallisesta naurusta.
(... jatkuu Parnasso 3/2011, s 63)
Putte Wilhelmsson:
"Kirjaimellisesti otettuna Jouni Tossavaisen uuden proosakirjan Sivulliset tarkoittaa sivun mittaa, oikeastaan perinteistä A-nelosta. Vertauskuvallisia merkityksiä jokainen osaa keksiä omasta päästään.'Työttömänä aloitin blogin', aloittaa Tossavainen, ja antaa nimettömän kertojansa suulla ymmärtää, ettei annettua mittaa laajempi lörpöttely ole paikallaan edes rajattomassa bittiavaruudessa."
(... jatkuu Aamulehti 31.5.2011)
Marjo Heiskanen:
"Jouni Tossavaisen kokoelma Sivullisia nostaa sivulliset keskiöön. Tapaamme turhautuneen neron, joka tiskarina onnistuu lähes ratkaisemaan maailman huumeongelman, eläydymme jääkiekkoilijan vaimon rahaongelmiin ja näemme, kuinka luuserin sanataide lihallistuu tekemättömyydeksi. Puhujuus huojuu hahmolta
toiselle, joskus äänessä on sivullisuuden ammattilainen itse, joskus hän on tarkkailun kohteena. Kokoelman edetessä muutamat hahmot alkavat ilmestyä muuallekin kuin omiin tarinoihinsa." (... jatkuu Radio Savo 15.4.2011)
Teppo Kulmala:
"Nykypäivänä kuka tahansa on kirjoittaja, ainakin rutiinikirjoittaja. Nykyviestimien myötä kielenkäytön perinteinen yhteneväisyys murtuu. Sitä kautta muuttuu kuva olemassaolosta. Sosiaalinen media korvaa sosiaalista elämää.
Nettikirjoittelu leviää Jouni Tossavaisen kirjassa hengästyneen vauhkoksi sanapelikentäksi."
(... jatkuu Savon Sanomat 14.4.2011 ja Keskisuomalainen 10.5.2011)
Kaisa Viitala:
"Sivullisia on Jouni Tossavaisen kahdeksas proosateos, kaikkiaan hänen kahdeskymmenes kirjansa. Lyhyiden tekstien kokoelma jatkaa tuttua kielellä ja näkökulmilla leikkimistä. Alussa kerrotaan blogista, jonka kautta lukijoiden kuvaukset sivullisuudesta olisi kerätty. Osa lastuista on julkaistukin Tossavaisen Kuva ja sana -blogissa.
Kaikki 157 tarinaa ovat pituudeltaan A4-arkin mittaisia ja alkavat ammattinimikkeellä, nykypäivän palvotulla statussymbolilla."
(... jatkuu Ilkka 14.4.2011)
Prosak:
"Jouni Tossavainen esiintyi toukokuussa 2011 Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla ravintola Dubrovnikissa Helsingissä. Jouni Tossavainen luki proosaklubilla teostaan Sivullisia."
Books from Finland:
"Poet and writer Jouni Tossavainen has directed his verbal curiosity towards blog writing in his eighth prose work, entitled Sivullisia (‘Outsiders’, Like, 2011); it consists of a collection of (fictional) blog posts, which seem to contain plenty of junk as well as treasures.
The book is a dizzying linguistic playground; it includes posts, around a page in length, from 157 ‘outsiders’. Escaping the familiar structures of language usage gives rise to snapshots of estrangement...
Since I’ve been unemployed, I started a blog called Outsiders. It soon came to serve as work, and I became dependent on its benefits. Although describing being an outsider helped to anaesthetise me, and verbalising all of my afternoons didn’t even take up all my time, the feedback that came in was reward enough. I wouldn’t have taken any other reimbursement anyway because of the restrictions set on recipients of government benefits. Increasingly frequently I found myself longing for more. Even a short blog comment about being an outsider felt even truer than what I with my self-employed, jobless person’s competence was able to achieve in relation to being sidelined as an unemployed person, regardless of what kind of manager I had been in my previous life. When asking for more accounts of other people’s well-being, I wanted them to use their own names. I justified this because I did not want to read lies, which often come from and lead to chatter in cafés and on the web. Apart from the pure enjoyment of being present, using one’s own name – even in wrong-headed topics or notions – makes it easier to approach the harsh laws of the working world. When one knows that by using one’s own signature one is dragging one’s family into the mire, including those who have gone before and those yet to come, one is able to blaze trails along which one can outflank the passive to activate another, equally unemployed. I did not place any further requirements on the other commenters besides first name and surname, as the rules had been drawn up by professionals in their own field. The regulator’s work also requires skill, if not a tremendous craving, for damming up another flood of text so that one’s own advantages do not have a chance to dry up. To facilitate reading for myself and others, I introduced only a couple of restrictions, which I imagined that I, too, would be able to adhere to. Only one side of a sheet of A4 was to be used – that is, one page – and what people wrote had to be true. Truth, beauty and quality ensured that everyone would begin what they had to say by writing about their current work. More stories, anecdotes, even poems piled up than the law permits me to read – much less compile – during working hours. For this book I have selected only 157 stories from the Greater Helsinki area for the sake of efficiency. The faster you can read the work, the less time it will distract you from your main job. I chose to limit things to the capital area so that the stories about well-being from individuals linked to this place would seem to form a more integral work, or document at least, about what was happening in the Big H, the centre of the nation, at the start of the millennium. I will publish the tales of work from beyond the outer ring road at some later stage, if I manage to come to an agreement with the writers concerning intellectual property rights.
Udmurtia
Sivullisia käännetään myös udmurttiksi, kuten selviää täältä.
Юни Тоссаваинен (Jouni Tossavainen) – фин кылбурчи но прозаик. «Sivullisia» яке «Аутсайдеръёс» – гожъяськисьлэн тямысэтӥ книгаез. Татын гожтэмын 157 муртлэн ужан интыязы асьсэды воземзы сярысь. Кызьы калык пӧлын улыса, ужаса но адями огназ кыле. Ваньмыз со гожъямъёс Хельсинки карын улӥсьёслэсь бичамын. Нуналмысь улонзы сярысь мадись муртъёс верало сое, мар йыразы шукке. Книгае верамъёссы сыӵеен ик пыризы. Дэмласько тодматскыны одӥгеныз – нылпилэн малпанъёсыныз.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti