"Mutta miksi itse käytän mieluummin nimimerkkiä? Siksi, että pelkään sukulaisten ja tuttavien lukevan, mitä olen kirjoittanut", kirjoitti nimimerkki waterloo täällä.
Kiitos perustelusta, joka sattuu kohdalle jokaiselle, mikäli kynällä kyntää taikka erehtyy suutaan avaamaan. Nimeäminen tappaa kohteensa, kuten Heidegger kirjoitti, ja kun tähän lisätään vielä tuttavien ja sukulaisten pelko, keskustelun mahdollisuus kuristuu ja kutistuu liki kuulumattomiin.
Siksi on valittava toinen tie. Pelon, salailun, väistelyn ja siitä väistämättä juontuvan valehtelemisen sijasta, keskustelu voisi onnistua paremmin kasvokkain, mikä netissä tarkoittaa ihmisen nimeä; kasvot ovat ihmisen aurinko ja ilman kasvoja ei ole ihmistä.
Tämä teoriasta. Kymmenkunta vuotta sitten olin mukana nettilehti Kiiltomadon toimituskunnassa, jossa pyrimme siihen, että kaikenlaisen avoimuuden kautta tekijöiden eli kirjailijoiden ja kriitikkojen ja heidän lukijoidensa keskustelu onnistuisi. Se onnistui aikansa, sitten nimimerkkien suojassa häiriköinti ylitti lain mukaisen syyttämiskynnyksen, ja toimitus joutui rekisteröimään kirjoittajat.
Hetkinen taas keskusteltiinkin niin, että kasvot tunnisti ihmiseksi huolimatta karvaisista käsistä. Sitten palattiin vanhoille laduille, ja nykyinen toimituskunta näyttää lopettaneen koko Kiiltomadon keskustelupalstan.
Näistä syistä ja tällä kokemuksella en haluaisi jatkaa nimimerkkien kanssa keskustelua, joten jatkossa pitää etsiä sellaisia kirjoittamisen paikkoja, joissa tunnistan ihmisen ihmiseksi. Sukulaisten ja tuttavien pelko on inhimillistä, mutta mitä se kertoo ihmisestä ja hänen tulevaisuudestaan -- tai ehkä waterloo on juuri sen takia nimimerkkinsä valinnut?
Kannattaa silti muistaa, että netissäkin on monenlaista keskustelua eikä nimimerkin käyttö automaattisesti tarkoita hävettäviä salaisuuksia, haukkumista ja loukkaamista, vaikka totta on, että tuntemattomana on helppo esittää piikikkäämpiä ja ilkeämpiä kommentteja ja mielipiteitä kuin omalla nimellään kirjoittaessa.
VastaaPoistaTerve Tuija,
VastaaPoistatästähän meillä on ollut puhetta/kirjoitusta aiemminkin, ja tekstin sinällään pitäisi puhua eikä nimimerkin, aivan kuten Susan Boylen ääni ratkaisee eikä hänen mekkonsa väri.
Kaksi juttua on tullut mieleen edellisen viestin jälkeen:
verkkovallan ajassa ratkaisevat klikkaukset; niiden määrästä mainostaja maksaa eikä laadusta, jota nimimerkkikirjoittelu ei käsittääkseni ole parantanut; innokkaasti ja ilmaiseksi halutaan kyllä pulista, mikä lienee sosiaalista kittiä, jota tarvitaan samassa mielessä kuin urheiluhurnalismia.
Toiseksi haluaisin laajentaa nimen käyttöä allekirjoittamiseen, joka piirtää kuvaa ihmisen ruumiin sen hetkisestä olemassalosta. Eli kasvot ovat jossain, toinen on olemassa.
Tähän liittyen kummallinen yhteensattuma Facebookissa: kasvoista kasvoihin viittaukseen tarttui runoilija Jonimatti Joutsijärvi, ja meillä kummallakaan ei ole fbookissa kasvokuvaa, vaan toisella oma piirros ja toisella yritys kalligrafiaksi. Olemme siis kuvallisia nimimerkkejä,
tjt
Nimi ja naama kyllä ovat melkein rinnasteiset netissä, omalla kuvallaankaan ei välitä olla näkyvissä. Naamakirjaan vihdoin liityttyäni päädyin osittaiseen naamakuvaan, kun piirrostakaan ei ollut käsillä. tuo sinun "logosi" kyllä jo melkein rinnastuu omakuvaan.
VastaaPoistaMainitsemasi laulaja on oiva esimerkki siitä, ettei mekon värillä eikä kampauksella ole mitään tekemistä todellisten taitojen kanssa. Jos olisi mahdollista, niin aina välillä soisin kirjallisuuspalkintoehdokkaat esille vain teoksina
ilman tietoa kirjailijasta, samoin idolskisat radioon ilman kuvia iltapäivälehdissä. Mutta toisaalta: silloinhan nämä tapaukset lähenisivät verkon nimimerkkikeskusteluja.
Minä olen nimelläni ja kuvallani olemassa, mutta myös toisella nimellä ja kuvalla. Minusta ne kumpikaan eivät kerro minusta oikeastaan mitään.
VastaaPoistaKanssakeskustelijat ovat aina omien mielikuviensa ja kuvitelmiensa varassa. Siksi kannatan lämpimästi elävää ja lihallista kohtaamista. Tilannetta jossa haistaa toisen, rekisteröi eleet, kuulee äänen ja näkee silmien liikkeen.
Olen muuten huomannut että vaikka oliskin olemassa täällä omalla nimellään, niin siltikään ystävät, tuttavat ja muut eivät edes tiedä että esim. bloggaan. Se on käsittääkseni heille yhdentekevää.
Mitenkäs Selma Anneli suhtautuu häiriköintiin ja harismenttiin? Meneekö raja pedofiliaan yllyttämisessä, vai onko rajan etsiminen itse juttu.
VastaaPoistaBlogeillasi on kyllä enemmän kävijöitä ja lukijoita kuin useimmilla runokirjoilla ostajia,
tjt
Jatkettava nyt tätä kun häiriköintiä on esiintynyt....
VastaaPoistaSelma Anneli suhtautuu harismenttiin tunteikkaasti, mutta suorittaa sitä myös itse. Rajalla siis mennään siinä, mitä kuvitteellisen henkilön tulee sietää ja siinä kuinka utelias tämän kuvitteellisen henkilön taustalla toimiva kuviteltavissa oleva henkilö on.
Sariin kohdistuneet pikkutörkeydet eivät rakennelmia hetkauta. Huorittelu on jotenkin liian helppoa ja heppoista ja minulle häiriöksi tehty aikuisviihde senssi-ilmoitus vähän tyhmä. Lisöäksi yksityistä elämääni on ruodittu keksustelupalstalla. Niin kauan kun hyökkäykset ovat anonyymejä, ne kertovat mielestäni vain hyökkääjän rohkedesta ja kyvystä laittaa itsensä likoon.
En muista nyt nimeä enkä lähdettä, mutta joku nainen vaihtoi niin paljon indentiteettiään kuin on mahdollista, ja tutkii kuinka elämä sujuu puoli vuotta.
VastaaPoistaSamalla tavalla Selma Annelin merkit ja hänen kauttaan taikka takiaan syntyvät uudet merkit kertovat tuoreella tavalla siitä, missä me menemme nyt.
tjt