Jos ottaa työkseen kameran, parhaat ja huonommat kuvat eivät saisi jäädä ottamatta. Valokuvaajan elämänohjeeksi sanotaan nimittäin sitä, että ruutu kannattaa ottaa pois. Elämä ei toistu samanlaisena, ja koskaan et tiedä, missä ja milloin kuvallasi on vaihtoarvoa.Me muut olemme valokuvaamisen sivullisia. Tietysti aito paparazzi ja pitkäputkinen tirskistelijäkuvaajakin ovat sivussa ja haluavat pysytellä sivullisena, mutta eivät he ole niin sivussa kuin valokuvaaja, joka ei uskalla kuvata.
Vakavasti otettava kuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla, mutta me muut panemme silmät kiinni. Tai otamme salaa tirkistelykuvia. Vakavasti ottava menee vaikka sotaan henkensä kaupalla, kuten huippu-urheilija, joka osaa laskea voittonsa hintaan dogingpiikkien hinnan.
En kuuntele poliisiradiota ja syöksy paikalle silloin, kun rikolliset ovat siellä missä miestä raudoitetaan. En ole Arthue Fellig eli Weegee, joka ehti rikospaikalle ennen New Yorkin poliisia ja jonka valokuvia käytettiin kelvollisen elokuvan Public Eye, 1992, inspiraation lähteenä.
Edes häissä, ristiäisissä, seuran palaverissa, valtuuston salissa, synttäreillä ja kapakassa en ota rohkeasti askelta eteenpäin, vaan mieluummin jätän kameran laukkuun tai nappaan heittolaukauksen muitten pään yli koko kuorosta. Onpahan edes joku muisto.
Ensimmäisen kerran muistan pelänneeni kuvaamista Pihtiputaalla punkkariaikaan. Kaljupää viilteli itseään lasinpalasilla sen näköisenä, että en uskaltanut edes kääntää kameraa veriseen humalaiseen päin. Sen sijaan oli helppo kuvata punkkarityttöä, joka piteli päätään käsiensä välissä. Ei siitä kuitenkaan valokuvaa tullut, mustavalkeasta vedoksesta puuttuu edelleen jotain?
Toisen kerran muistan jättäneeni kuvaamatta hautajaisissa. Edellisen kerran istuin etupenkissä äitini hautajaisissa, mutta silloin minulla ei ollut kameraa. Nyt se ei tuntunut kuuluvan kuvaan. Oli pakko kysyä itseltään, ovatko kuvat tärkeämpiä kuin suru. Suru on sanaton, suru on yksin suru. Eikö se voisi olla myös kuvaton. Musta sivu, sivullisen suru.
Seuraavan kerran kuva jäi ottamatta vauvan korvasta. Äidin huoli muuten täysin terveen tytön puolesta oli niin vaikeasti silitettävä, että rypistyneen korvan kuvaaminen tuntui väärästä asiasta muistuttamiselta tällä ilon hetkellä.
Kerran tai kaksi muistan olleeni rohkea valokuvaajana. Runoilija Ilpo Tiihosta kohdanneesta homojenvihasta sain verisen kuvamuiston samassa kapakassa, jossa minut raudoitettiin. Putkasta päästyäni otin vangitsijastani ruudun digikameran nopeuden ansiosta. Petroskoin miliisin seurannasta huolimatta ehdin vanhalla Pentaxillani diakuvan neuvostoliittolaisesta työnsankarista. Pultsari makasi sateisella hautausmaalla vieressään märkä paperipussi, josta tuijotti vasikan pää. Vai oliko se sian? Sitä ei saa selville värivedoksestakaan.
Luonnossa taikka metsän tapaisessa en tunne olevani sivullinen, vaikka olen yksin metsänpeitossa "koko kyläv väen" ulkopuolella. Kaiken keskellä kuolemakin tuntuu lohdulliselta niin kuin tässä kuvassa, jonka katkotut kuusenkäpälät nostavat pystyyn Komin matkalla tapaamani siperianpihdan. Siksi ristin kuvan Neulastieksi, jota pitkin sielu menee maahan taikka kiipeää kuusta pitkin taivaaseen.
Kamera ei sovi kaikkiin tilanteisiin, surijan kädessä ei tarkennus toimi eikä salama toimi. Harmittelin kerran paria ottamatonta valokuvaa ja kaverini lohdutti: "Älä sure, ne kuvat ovat päässäsi." Kuinka totta, ne kuvat muistan paremmin kuin ainoankaan kameralla ottamani.
VastaaPoistaJou, tämä johtaakin toiseen valokuvaukseen liittyvään kummallisuuteen nimittäin välinevehkeilyyn. Aivan kuten parhaat "kuvat ovat päässäsi" samalla tavalla parhaat kuvat otetaan korvien välissä eikä pelkästään viimeisen päälle vehkeillä.
VastaaPoistatjt
Minäkin olen arka valokuvajja, en uskalla ottaa ihmisistä valokuvia. Jos yritän, niin yleensä kuvat epäonnistuvat. Paitsi lasten kuvat.
VastaaPoistaKuvat ovat päässä, mutta olisi kiva saada ne pois sieltä niin kuin sanat saa pois kirjoittamalla. Kun kirjoittaa muistikirjaa, ei tarvitse muistaa.
Vaikka ne kuvat ovat päässäni, ottaisin mielelläni ne myös paperikuvina ja ne päässä olevat kääntäisin mieluiten tekstiksi. Lisäksi ottamattomat ja mielessä olevat kuvat ovat saaneet ehkä suuremman merkityksen, jonkin omituisen symboliarvon, jota niihin ei missatulla kuvaushetkellä liittynyt. Jos osaisi piirtää... Mutta kun ei osaa.
VastaaPoistaAmpua kuva, tai peräti shoot a film, sanotaan nykyfrankin kielellä.
VastaaPoistaJa kun ihmistä ampuu, kyllä se tajuaa kuolevansa kuvaa katsoessaan; se hetki on varmasti mennyt eikä tullene takaisin.
Lapsi ei ehkä tajua tätä, vaan osaa ihailla kauneuttaan, jota nykyfrankit elävät ikuisesti, mikäli tarkka-ampuja ei satu paikalle,
tjt