”Kylämme lähellä on klassista kuusimetsää, tosin vain aivan pieni palanen, mutta juuri se on esikuvanani kertoessani kuusimetsästä.
Metsiköllämme on kaksi nimeä. Sitä kutsutaan joko Barkiksi tai Taimikoksi. Metsikön istutti aikoinaan joku tilanherra. Silloin kuuset olivat pieniä, tuskin heinänkorkuisia, ja ne loittonivat horisonttiin suorina, samansuuntaisina riveinä. Tästä siis nimi Taimikko...
Itse en tietenkään muista tätä metsää siltä ajalta jolloin se oli nuori ja kuuset tiheässä ja terävälatvaisia, ja kun puiden ja varsinkin puurivien välissä vielä kasvoi heinää. Pikkuhiljaa oksat levittäytyivät ja sekaantuivat toisiinsa muodostaen niin tiiviin varjon että neulaset varisivat maahan. Ajan mittaan metsä harveni tai ehkäpä sitä harvennettiin kirveellä. Kuuset kasvoivat yhä korkeammiksi, oksat levittäytyivät laajemmalle ja niin muodostui lopulta se kuusimetsä, josta kerron.
Tässä metsässä ei ole minkäänlaista aluskasvillisuutta, ei edes heinää. Vaikka maata kattava tummanruseka karike on hyvin paksu, saattaa sen lävitse silti aavistaa maan pintakerrosta peittävän paksun ja muhkuraisen juurakkoverkon. Tummanrusekat rungot kohoavat ympärillä loitoten joka suuntaan ruskean ja tummanvihreän sekaisessa hämyssä. Kaikki rungot ovat alhaalta kokonaan oksattomia ja leveä latvus alkaa ylempää aivan yhtäkkiä. Kaikki puut ovat samanikäisiä, joten myös latvukset alkavat samalta korkeudelta. Tästä metsästä puuttuu taivas. Sitä ei voi nähdä, sillä kuusten oksat ovat kiinni toisissaan ja pimittävät valon.
Metsään voi vihreältä, auringon valossa kylpevältä niityltä astua sisään kuin kadulta puolihämärään huoneeseen. Vasta kun silmät ovat jonkin aikaa totutelleet hämärään, alkaa erottaa jokaisen maassa olevan kuusenkävyn ja sienen. Ainoastaan auringon laskiessa sen säteet lipuvat metsään kuin punaiset valonheittimet. Silloin puut ovat toiselta puolelta kirkkaanpunaisia ja toiselta mustia. Jokainen kumpare ja jokainen sieni heittää taakseen pitkän, mustan varjon. Jos auringonlaskua katselee metsän syvyyksistä, vio nähdä kaistaleen puunrunkojen viivoittamaa punaista taivasta. Tällaisena hetkenä kaikki on jollakin tavalla kummallista, epätodellista ja mielikuvituksellista kuusimetsässämme. Jos kyseessä olisi aamunsarastus, niin taivas olisi varmaan sokaisevan kirkas ja jokaisen rungon ympärillä loistelisi lisäksi sädekehä. Mutta näin iltaruskon aikaan on aivan rauhallista, äänetöntä ja elotonta.
Kun astuu sisälle tähän metsään ja kulkee hiukan syvemmälle, jokin lintu yleensä rääkäisee pahaenteisesti. Hiljaisuuden keskellä herkistynyt kulkija aivan säpsähtää äänen kuullessaan.
Viime vuosina metsämme on roskaantunut. Kukaan ei korjaa pois kuusista pudonneita vanhoja oksia. Muistan vielä ajan, jolloin siellä oli puhdasta kuin hyvin lakaistussa tuvassa, jonka lattialla on tummien kuusenneulasten muodostama paksu matto. Matto joustaa hiukan askelten alla ja jalat lipsuvat sen päällä. Maton pinnalta havaitsee helposti kaikkein pienimmänkin sienen, mutta sitäkin selvemmin erottuu todellinen kaunotar, täysikasvuinen herkkutatti.”
(Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Sienestäjän muistiinpanoja. Suom. Kari Klemelä, SN-kirjat 1988, s. 74 – 75.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti