Surun puusta puhun, koska se kuoli ensimmäisenä. Sinä se olit.
Pyöreässä päässä maapallo on nyt suorakaide, pohjaan palanut
pannukakku. Se on paistettu pellillä. Se maistuu öljyltä.
Puhdistaminen oli liian kallista. Nyt ei tarvitse, kun ei ole
metsääkään. On musta neliö, joka sykkii violettia aaltoa.
On Saharassa peruskallio, on kirjoja hiekassa siivet
levällään.
Nyt minulle riittää yksi, viimeinen aika vaikka huono
sivulla mitattuna yhtä runoa.
(Metsännenä: "Ensimmäisen jakson aikana kaikissa nuorissa vesoissa ilmeni nekroosio", s. 50)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti