Voittajan kahvi on mustaa ja väkevää

Minkä romaanin 10 ensimmäiseltä sivulta löytyvät lainaukset:

”paraatihuoneet näyttivät synkeiltä ja raskailta (s. 9), jälleen uutta kallista ja isokokoista (10), eivät jaksaneet raskasta ja yksitoikkoista työtä (11), olivat kokemattomia ja uskoivat herkästi (11), tunsi kaikki ja oli kotonaan kaikkialla (12), heittäytyi vapaaksi ja alkaa elää täysillä (12), sydän löi nopeasti ja kovaa (12), vaan oli itse lempeys ja kohteliaisuus (13), käytössään tyhjä ja lämmittämätön vuokrahuone (13), ilmeenkään värähtämättä... sanoi tiukalla äänellä (14), sanat kovalla äänellä ja selvästi (14), yhtä hillitty ja täsmällinen (14), aivan liian nuori ja kokematon (15), sunnuntai oli pilvinen mutta jääkylmä (15), piiput sylkivät harmaata tuhkaa ja mustaa savua (15), puri huultaan... sanoi jurosti (16), nyrpistävän nenäänsä ja katsovan häntä nenänvartta pitkin (16), katse oli tuijottava ja kauhea (17), kaikkein vähiten... sanoi kaiken tämän (17), ohuita ja verettömiä huulia (17), samaa sisua ja tahtoa (17), piti ihmisistä ja kepposista ja yllättävistä tapahtumista (17), koko vuosi oli ollut levoton ja väkivaltainen, oli suurlakkoa ja kapinoita ja mellakoita (17), hengittivät vapaammin ja rohkeammin (18), eräänä kosteana ja kylmänä maaliskuun iltapäivänä” (18)?

Ei ole ihme, että romaani on paksu ja siinä on sivuja 589 ja useammin kuin kerran kahvi on mustaa ja väkevää.

Ihme on se, että yli 100 000 suomalaista on ostanut näin paksua tekstiä. Ihme on myös se, että silmiini ei ole sattunut yhtään arvostelua, jossa tästä paksuudesta, romaanitaiteemme jenkkakahvoista ja itsestäänselvyyksien toistelusta olisi kerrottu tai sanottu ja puhuttu sekä kirjoitettu.

Ilmeisesti kriitikot, kustantajat ja media ovat yhtä ja samaa pataa, joka syöttää kansalle sitä läskiä, jolta se joidenkin mielestä näyttää. Ilmeisesti kirjabisneksen sisäisen ”Oman kylän poikia ei petetä” -korruption ihroissa on vain pieni mahdollisuus, että romaani saati muu kaunokirjallinen teos voisi hengittää.

Ilmeisesti yliopistossakaan ei enää osata lukea, kun kirjallisuustieteen professori valitsee vuoden parhaan romaanin sen paksuuden perusteella.

Toisaalta eihän Jyrki Nummi voinut valita muista teoksista kuin mitä Finlandia-raati antoi hänen luettavakseen, ja kuten aiemmin on tullut todistetuksi (SS 3.12. ja HS 30.11.2006) F-raadin ainoa suomenkielinen on kertonut, ettei hän ehtinyt lukea ehdokaskirjoja. Kun näyttelijä ei tehny työtään, kääntäjä ja FST:n tuottaja tekivät sen hänen puolestaan.

Kun vihdoin sain jonottamatta kirjastosta vuoden 2006 parhaan romaanin, luin sen loppuun asti. Niinhän ne yleensä pitäisi lukea, ja toiveena olisi toinenkin kerta, mutta tiedän kirjailijoita, jotka eivät ole jaksaneet F-kirjaa 10 ensimmäistä sivua pitemmälle.

Tosin luin vain suomennoksen, joka ei kuitenkaan voi olla kovin epätarkka, koska kirjailija toteaa kirjansa viimeisessä kappaleessa: ”Niissä kohdissa joissa suomennoksessa esiintyy vapaamuotoisia ratkaisuja, olen käynyt ne läpi yhteisymmärryksessä suomentajani Katriina Savolaisen kanssa ja hyväksynyt ne kaikki.”

Pamfletissa Kirjailijaelämää, 2006, Hannu Raittila päätyy siihen, että hän ei enää kirjoita romaania, jos sitä ei myydä riittävästi.

Nyt tekisi mieli lyödä F-kirja kirjailijan kouraan ja kysyä, että tällaisestako rautalangasta meinasit seuraavan romaanin vääntää, että sen paksuus käy kaupaksi. Nimittäin jos F-kirjan lauseessa eletään tårta på tårta -tasolla, niin sitä löytyy myös kokonaisuudesta, jonka juonen alleviivaa epäuskottava epilogi.

(Savon Sanomat 8.6.2007, s. 18)