Illalla istumme Mainen metsien äärellä,
kysyn valkokuusen nimeä latinaksi.
En ole mies, joka istutti puut
olen mies, joka kävelee puiden ohi
hyväilee silmillä, joskus käsillä.
Syvä
hiljainen se joka synnyttää.
Liikuttelen jalkoja, sormia sivun verran.
Loppujen lopuksi, valo
valkea sokea piste.
Navetta luhistuu, vaahtera, haapa
ehkä joku muu istutettava pitempänä,
siirrettävä pimeässä
jatkuvasti laajenevat rihmastot
valkeaksi muuratun kivijalaksi.
(Arboreta: "Syvä hiljainen sydämen ääni", s. 53)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti